Pidetty Marx-seuran vuosikokouksessa 22.4.2016 Tieteiden talolla.
SAK:n korporatistinen perintö sellaisena kuin se vaikuttaa vielä tänään, periytyy SAK:n eheytymisen ja tulopolitiikan käyttöönoton ajoilta. Uuden aikakauden murros sijoittuu 1960-luvun puoleen väliin, jolloin Suomen Pankin johdolla ryhdyttiin luonnostelemaan tulopoliittista järjestelmää. Selkeänä, julki lausuttuna tavoitteena oli rajoittaa palkankorotuksia ja hillitä inflaatiota. Tulopolitiikassa ei kansainvälisesti katsottuna ollut sinänsä mitään uutta, sillä tulopolitiikkaa oli sovellettu esimerkiksi Hollannissa, Britanniassa ja monissa muissakin maissa. Kokeilut törmäsivät yleensä ay-liikkeen vastarintaan. SAK:ssa suhtautuminen ensimmäiseen tulopoliittiseen sopimukseen oli epäilevää ja sen tavoitteet palkkapolitiikan suhteen tiedostettiin. Niilo Hämäläinen ja Päiviö Hetemäki sopivat kuitenkin keskenään, että neuvottelut ensimmäisestä tulopoliittisesta sopimuksesta aloitetaan kaikessa hiljaisuudessa mahdollisimman pienellä joukolla.
SAK:n eheytyminen puolestaan johti keskusjärjestön aseman vakiintumiseen vahvaksi yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Uudet säännöt siirsivät valtaa jäsenliitoille eikä niiden tarvinnut anoa enää lakkolupaa keskusjärjestöltä. Periaateohjelma vuodelta 1971 toteaa SAK:n olevan yhteiskunnallinen uudistusliike, joka on itsenäinen ja riippumaton suhteessa puolueisiin. Tavoitteena on solidaarinen palkkapolitiikka ja jäsenliittojen itsenäisyys. Periaateohjelma jäi ohjelmaksi muiden joukkoon eikä sitä noudatettu 1970-luvulla eikä sen jälkeenkään. SAK:n talous vahvistui jäsenmaksuperinnän ansiosta. SAK:laisen ay-liikkeen palkattujen toimihenkilöiden määrä lisääntyi ja liittojen jäsenmäärä lähti nopeaan nousuun. Muutos verrattuna aikaisempaan paikallisen sopimisen kauteen oli merkittävä. SAK sijoittaa itsensä mielellään pohjoismaiseen työmarkkinayhteyteen. Suomalaisesta mallista muodostui kuitenkin muista pohjoismaista poikkeava, sillä reformistinen ja militantti linja toimivat yhteisessä keskusjärjestössä. Poliittisten ryhmien neuvottelukulttuuri poikkesi toisistaan: vastakkain olivat neuvottelut ylätasolla tai jäsenistön aktiivisuus, joka johti painostuksella tuloksiin. Sosialidemokraattien johtama SAK lähti luokkakompromissin ajatuksesta, jota ohjasi käsitys korporatismin eduista työväenluokalle. Sosialidemokraatit olivat osa korporatistista rakennetta ja kansandemokraatit ulkona siitä. Paradoksaalisesti EVA tarkasteli SAK:ta luokkakonfliktin kautta.
Samaan aikaan oli käynnissä nopea rakennemuutos maataloudesta teollisuuteen ja muutto teollisuuspaikkakunnille tapahtui lyhyessä ajassa. Taloudellinen siirtolaisuus Ruotsiin oli merkittävä. 1970-luvun alun työvoimapula, nuorten työläisten halu päästä itsenäisen elämän alkuun, talouden nousukausi ja toisaalta tulopolitiikan mukaiset, inflaation huomioon ottaen matalat palkankorotukset, johtivat yhteentörmäykseen. SDP ja SAK:n sosialidemokraatit sekä STK ja EVA pitivät 1970-luvun lakkoaaltoa poliittisena, SAK:n valtaamiseen tähtäävänä toimintana. Omien työtaistelukokemuksieni perusteella pidän myös 1970-luvun lakkoilua työmarkkinaperusteisena. Tuolloinkin STK ohjasi yrityksiä sanktioidenkin uhalla pitämään tiukasti kiinni tulopoliittisesta raamista. Ainoa tapa turvata reaaliansioiden nousu tai hoitaa työpaikan asioita, oli lakkoilu. Korporatistisen rakenteen vaikutus näkyi erityisen selvästi koko 1970 luvun jatkuneissa pelisääntökeskusteluissa.
Tulopoliittisissa sopimusneuvotteluissa STK neuvotteli SAK:n sosialidemokraattien kanssa pienessä piirissä. Tulopoliittinen virkamies teki esitykset ja toimi samalla valtakunnansovittelijan tapaan. Valmis sopimusehdotus tuotiin SAK:n hallituksen ja valtuuston hyväksyttäväksi ja se hyväksyttiin äänestyksen jälkeen. SAK:n kansandemokraattinen osa oli käytännössä sopimustoiminnan ulkopuolella. Tämä tilanne jatkui vuoteen 1977 saakka, jolloin SDP ja SKDL molemmat aloittivat hallituksessa. Hallituspohjalla on ollut selkeä vaikutus SAK:n toimintaan. Se näkyi vuoden 1977 palkankorotusten siirroissa ja vielä selkeämmin Lipposen hallituksen leikkauksissa, joita SAK oli vastustanut Ahon hallituksen aikana ja jotka se hyväksyi Lipposen pääministerikaudella.
Käsitykset korporatismista vaihtelevat. Vielä 1970-luvulla tutkijoiden keskuudessa yleisesti pidettiin korporatismia kansantalouteen liittyvänä järjestelmänä, jonka avulla hallittiin ay-liikkeen vaatimuksia ja varmistettiin matalat palkankorotukset. Riistostakin puhuttiin. Työläisten mahdollisuus saada tavoitteitaan läpi, perustui joukkovoiman käyttöön. Myöhemmin 1980–90 luvulla korporatistista järjestelmää ryhdyttiin pitämään välineenä vaihdantaan, jossa molemmat työmarkkinaosapuolet voittaisivat. Keinona oli neuvottelutoiminta, jossa neuvottelijoiden oletettiin olevan tasaveroisia. Tällä hetkellä paikallista sopimista tavoittelevat, perustavat vaatimuksensa tasaveroisiin neuvottelusuhteisiin työnantajien ja työntekijöiden välillä. Kaikki, joilla on vähääkään kokemusta työmarkkinaneuvotteluista tietävät tämän uskomuksen utopiaksi. Viimeksi jokin aika sitten EK parahti, kun Sipilä ehdotti paikallisen sopimisen vastapainoksi työläisten hallintoedustuksen lisäämistä. Yritysdemokratiahankkeen historian kertaus olisi myös paikallaan näytteenä työelämän valtasuhteista.
Korporatismi ei ole mikään ideologia. Pidän korporatismia valtarakenteisiin liittyvänä hallinta- ja hallintomenetelmänä , joka on yhdistänyt tulopolitiikan avulla keskusjärjestöissä ja ammattiliittojen johdoissa tehdyt päätökset hallitus- ja elinkeinopolitiikkaan. Ylätason eliitin pienen piirin neuvottelut ja työläisten tavoitteet muodostivat ja muodostavat edelleen ristiriidan, joita ei ratkaista tasaveroisista lähtökohdista. Korporatistinen järjestelmä institutionalisoi 1970-luvun alusta tulopolitiikan neuvottelu- ja sopimustoiminnan välineeksi. Korporatismia on arvosteltu siitä, että parlamentaarinen demokratia jää työmarkkinajärjestöjen panttivangiksi. Tutkimukseni ajanjakso osoitti, että puheet ay-liikkeen ylivallasta ovat liioiteltuja ja SAK jää pikemminkin korporatistisen järjestelmän panttivangiksi.
Korporatismia voi lähestyä kolmen ammattiliitoille tärkeän käsitteen kautta, yhteistyön vastarinnan ja demokratian kautta. Näitä pitäisi tutkia myös tämän päivän näkökulmasta. 1970-luvulla työmarkkinoiden yhteistyö sujui STK:n, EVAn, SDP:n ja SAK:n sosialidemokraattisen ryhmän kesken. Vastarinta eli lakkoilu aiheutti eniten riitoja SAK:ssa, sosialidemokraatit halusivat kieltää työpaikkalakot ja kansandemokraatit kannustivat niihin painostustoimena. Ylätason neuvottelut kavensivat jäsendemokratiaa. Salaiset, epäviralliset työmarkkinaneuvottelut jättivät ay-jäsenet tietämättömiksi mistä neuvotellaan. Tieto ei välittynyt siitä, miten työpaikoilta lähteneet tavoitteet ovat neuvotteluissa esillä tai mikä on lopputulos, ja miksi siihen on päädytty. Pahin seuraus jäsendemokratian puutteesta oli jäsenten vieraantuminen ay-toiminnasta. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen pääsi 1990-luvun alun laman aikana iskemään juuri tähän ilmiöön, kun hän ay-liikettä hajottaakseen perustutti yksityisen työttömyyskassan ja käytännössä kehotti jäseniä eroamaan ammattiliitoista. Kaikkien ammattiliittojen jäsenmäärä lähti sen jälkeen laskuun.
Tavoite yhteiskuntasopimuksesta johtaa suoran linjan 1970-luvulta tähän päivään asti. Se liittyy valtiovallan ja elinkeinoelämän vaatimuksiin. 1970-luvulla EVA nosti esiin yhteiskuntasopimuksen. Sen tavoitteena olisi ollut elinkeinoelämän kilpailukyvyn ja kannattavuuden varmistaminen, työnteon mahdollisuuden ja mielekkyyden turvaaminen, veroasteen maksimi, julkisen sektorin supistaminen sekä aktiivi- ja passiiviväestön kulutusmahdollisuuksien suhde. 1991 Esko Aho esitti yhteiskuntasopimusta. Tavoitteena oli maan talouden parantaminen ja työttömyyden ehkäisy. Lisäksi ohjelmassa oli työajan pidentäminen (Pekkas-päivien poistaminen) sekä sisäinen devalvaatio palkkoja alentamalla. Samat ajatukset sisältyvät Sipilän hallituksen yhteiskuntasopimusajatteluun. Kysymys kuuluu miten ay-liike pystyy torjumaan nämä esitykset, jotka kaikki on esitetty julki laman aikana, silloin, kun työttömyys kasvaa ja huoli toimeentulosta nousee tärkeimmäksi. Leikkauksia on aina perusteltu työllisyyden parantamisella, joka on käytännössä tarkoittanut työttömyysturvan heikennyksiä.
1977 alun lakkoaallon jälkeen keskusjärjestö, SAK lamaantui. Neuvottelut palkankorotusten peruuttamisesta, johtivat sopimukseen jo sovittujen palkankorotusten siirtämisestä. Maan hallitus pakotti avaamaan sopimukset sen jälkeen, kun SAK oli ensin kieltäytynyt viiteen kertaan. Aktiivinen jäsenistö reagoi voimakkaasti sopimukseen. 1991 SAK ensin kieltäytyi sopimuksesta, jossa palkkoja olisi alennettu. Sen jälkeen se oli valmis hyväksymään sopimuksen, mutta hallitus devalvoi ennen kuin sopimus olisi hyväksytty. Jäsenistö ei ennättänyt reagoimaan. Myöhemmin SAK julisti yleislakkouhkia työttömyysturvan huononnuksia vastaan. Molemmissa tapauksissa SAK:n perusteluna hyväksyä sopimus oli välttää devalvaatio. Molempina vuosina kuitenkin devalvoitiin. 2015 kilpailukykysopimus vaatii pitkän listan toimenpiteitä työajan pidentämisestä ja palkkojen leikkauksista neuvottelujärjestelmän romuttamiseen. Syyskuun mielenosoituspäivä oli hallitukselle muistutus siitä, että voimat saatiin koottua tarpeeksi suuren uhan alla.
Kaikkia kiinnostaa miten tässä käy. Seuraavan arvion esitän ulkopuolisena tutkijana ja toisaalta entisenä puheenjohtajana. PAM:n kieltäytyminen yhteiskuntasopimuksesta oli varmasti yllätys hallitukselle, mutta myös monelle ay-liikkeen tutkijalle. Voi ajatella ilahtuneena, että jokin raja olisi ylitetty ja ihmiset rohkenevat osoittaa mieltään. Mahdollisuus muutokseen on, jos nollasopimusten, silpputöiden ja kaikenkarvaisten toimenpiteiden kohteiksi joutuneet ja pelolla alistetut työntekijät lähtevät liikkeelle ja että koko ay-liike uudistuu.
On kuitenkin otettava huomioon korporatistinen perintö. PAM aloitti neuvottelut kuten muutkin liitot, mikä voi olla pragmaattistakin. Korporatistiseen perintöön viittaavat kuitenkin useiden ay-johtajien viime keskiviikkona esittämät lausunnot. Kaikki toistivat käsityksen, että neuvottelut ovat herkässä tilassa. Hallituksen ajoitus oli nyt huono tuoda esille heikennykset työttömyysturvaan. Lausunnoista voi saada sen käsityksen, että sopu häämöttäisi, mutta lisäheikennysten takia sitä olisi vaikea “myydä” jäsenille niin kuin termi kuuluu. Epämääräinen puhunta lisää tätä epäilyä. Toivon olevani väärässä.
Tärkein kysymys on nyt miten ay-liike pystyy pitämään pintansa. Uudistuksista on puhuttu, mutta kaikki uudistukset ovat tähdänneet keskittämiseen. Taannoisen SAK:n suurliittohankkeen taustaa perusteltiin EK:n sisäisellä fuusiolla. Samoin keskusjärjestöjen yhdistämiseen liittyvän hankkeen perusteltiin tuova lisää neuvotteluvoimaa. Hankkeen mahdollinen kariutuminen kertoo enemmän ay-liikkeen sisäisistä valtasuhteista kuin SAK:n poliittisuuden nostattamasta torjunnasta. Keskittäminen suurliittoihin tai keskusjärjestöön on täysin korporatistisen perinnön mukaista. Jos haluaa maalata oikein isoja mörköjä seinälle, voisi kuvitella 70-luvulta periytyvän työrauhavelvoitteen tiukentamisenkin onnistuvan, kun tiukentamista kannatetaan niin STTK:ssa kuin SAK:sakin. Varmaa on, että tämä elinkeinoelämän ikuisuushanke elää kaikkien epäonnistumisten jälkeenkin.
Mielestäni ay-liikkeen uudistaminen pitäisi aloittaa työpaikkatasolta. Keinot ovat aika yksinkertaisia. Luottamusmiesverkosto kuntoon, niin että se ulottuu lainmukaisesti pätkätöihin, kaikenkarvaisiin tempputyöllistettyihin ja kansainvälisiin konserneihin. Lisää oikeuksia ja turvaa luottamusmiehille. Lisää resursseja liitoilta perustasolle. Kaikkinainen tiedonvälitys ja yhteydenpito kaikilla tasoilla kattavaksi ja ajantasaiseksi. Resursseja jäsenistön keskinäisiin tapaamisiin. Liittojen toimihenkilöiden autettava ja tuettava työpaikkatyötä. Liittojen palkkarengit ulos työpaikoille. Sopimusneuvottelut läpinäkyviksi, niin että kaikki tietävät missä mennään. Osassa uudistumista on kysymys menettelytapojen ja osassa työlainsäädännön uudistuksista.
Rakenteelliset uudistukset ehkä ovat vaikeampia. Ylhäältä alas menevä hierarkkinen organisaatio olisi uudistettava niin, että se voisi toimia myös vaakatasossa. Kolmion sijasta voitaisiin siirtyä ympyrään. Edustuksellista demokratiaa voisi uudistaa suoraksi demokratiaksi liiton puheenjohtajan, hallituksen, valtuuston ja toimihenkilöiden valinnassa niin, että jäsenet pääsevät äänestämään heistä.
Suurimman uudistuksen pitäisi tapahtua kuitenkin ay-liikkeen aseman tai idean määrittelyssä. Keskittynyt korporatistinen järjestelmä ei selvästikään ole pystynyt vastaamaan ammattiyhdistysliikkeen muodostaneiden ihmisten tarpeisiin? Mitä tilalle? Määrittelemistä ei pitäisi jättää EK:lle tai hallitukselle, eikä edes muutamalle ay-johtajallekaan niin kuin nyt tapahtuu. Ay-liike ei voi olla suuri virastokaan, jossa hoidetaan asiakkaiden asioita, kuten nyt on tilanne monessa liitossa. Mikä on ay-liikkeen asema yhteiskunnassa, onko se korporatistinen mukana olija vai onko se yhteiskunnallinen uudistusliike ja miten se silloin määritellään. Vai oletetaanko, että palkkatyö loppuu, sosiaaliviranomaiset hoitavat ihmisten ongelmat ja kansalaisjärjestöt nostavat esiin erityisryhmien vaatimukset?