Kymmenet tuhannet kautta maailman matkustivat Genovaan pohtimaan ja vaatimaan toisenlaista maailmaa ja tulevaisuutta, mutta ajautuivat sitten Italian surkeiden 70-luvun "lyijyvuosien" kertaukseen 100 000–300 000 italialaisen kanssa (luvut vaihtelevat kovasti). Osapuolille on ehditty antaa nuo muinaiset roolit ja rituaalit. Voimme harpata vielä kauemmas vuoteen 1922, jolloin vasemmiston vallankumouskuohun jälkeen ja Mussolinin mustapaitojen riehuessa eräs sosialistipoliitikko totesi: "Sanojen vallankumousta seuraa veren vastavallankumous."
Menee perverssin käsikirjoituksen mukaan ja kerrattiin vuoden 1960 Genova, jolloin nousi lukuisia kuolleita vaatineita yhteenottoja Tambronin hallitusta vastaan, kun hallitus nojasi uusfasistisen MSI:n tukeen, joka piti puoluekokousta. Nyt puhutaan "lyijyvuosien varjon paluusta", "aseellisen taistelun houkutuksesta". Liikehdinnän äänitorvi Luca Casarini toteaa, että "yksilöitä ja pikkuryhmiä houkuttelee muuntautuminen aseellisiksi etujoukoiksi" (Casarini: "Si rischia la deriva armata", La Repubblica 3.8.-01). Tätä paniikkia oli jo toukokuussa 1999, kun punaprikaatien jatkajaksi ilmoittautunut ryhmä ampui työministeriön virkamiehen D'Antonan. Tappo jäi todistukseksi olemassaolosta, perinteen päivitykseksi. Nyt hurjien puheiden takana on laaja joukkoliike, josta maanalaiset tahot toivovat saavansa rekryyttejä. Näissä tunnelmissa valmistaudutaan Naton kokoukseen Napolissa syyskuun lopussa.
Kesäkuun lopussa 1973 Roomassa Ponte Milvion sillanpielessä kuuntelin italialaisten tuttujeni väittelyä, kun Brigate Rosse (Punaprikaatit) olivat kaapanneet Milanossa 28.6. Alfa Romeon johtajan. Väittelijät olivat Potere Operaion (Työväen Valta) aktivisteja, jotka eivät siinä vaiheessa näistä epämääräisistä prikaateista juuri tienneet, koska aktioita oli tapahtunut vain Milanossa ja Torinossa. Tälle johtajalle Michele Mincuzzille oli pidetty oikeudenkäynti eli luentoa suurten palkkaerojen vääryydestä sekä työläisten asemasta, otettiin valokuva varustettuna mm. tekstillä: "Kukaan ei jää rankaisematta, iskeä yhtä ja opettaa sataa." Sitten hänet laskettiin vapaaksi (Vincenzo Tessandori, Br, imputazione: banda armata, Garzanti, Milano 1977, s.112-113). Tämä "iskeä yhtä ja opettaa sataa" oli alkuvaiheiden strategian "aseellista propagandaa" eli oletettiin, että kun pidetään tällainen oikeudenkäynti erityisen vihatulle ja työläisiä kohtaan tylylle johtajalle – Mincuzzi oli kerran ajanut autollaan lakkovahtien päälle – niin tämä tuo sympatiaa ja aktivisteja tehtaan työläisten parissa. Sitten hänet mustelmineen laskettiin vapaaksi kuten ensimmäisessä iskussa keväällä 1972, jolloin eräs Fiatin johtaja kaapattiin. Prikaateilla oli silloin kontakteja tehtaiden sisälle, joten tietoja näistä johtajista oli saatu kerättyä.
Vajotaanko takaisin terrorismin vuosiin? Itse en mielellään puhuisi terroristeista, sillä rajaisin sanan tilanteisiin, joissa kohde on epämääräinen yleisö kuten äärifasistien pommi elokuussa 1980 Bolognan asemalla, missä ei muuta logiikkaa ollut että silloin ruumiiden joukossa on enemmän kommunisteja kuin esim. Rooman rautatieasemalla olisi tullut. Jos kohde on jokin tunnettu ja haluttu poliittinen valinta niin tilanne on monimutkaisempi, mutten tietysti voi kieltää soveltamasta terrorismin käsitettä myös näihin. Itselleni se on vaikeaa tuttuihini – merkittävimpänä myöhemmin BR:n Rooman kolonnan johtoon noussut Barbara Balzerani – jotka sittemmin lain toiselle puolelle ajautuivat.
Ponte Milvion keskustelu kertoi liikkeen pysähtyneisyyden tilasta, jolloin houkutteli sanoa "ne ainakin yrittävät jotakin uutta". (Televisiossa 30.8. kakkutyttö kertoi, että sellaista ei oltu ennen tehty.) Yksi aktivisteista kuitenkin varoitti tälle tielle lähtemisestä. Kyseinen aktio ei silti ollut kaukana siitä linjasta, että "tulevana syksynä luokkataistelussa on keskeistä se, miten kyetään vetämään työnjohtajia turpiin" kuten eräs Rooman Potere Operaion johtaja totesi. Toisaalta silloin Il manifesto -lehden toimittaja oletti, että kyse on hämärämiesten provokaatiosta ay-liikettä vastaan. Samaten kaikenlaiset salaliittoteoriat kytkennöistä valtiokoneiston sisäisiin juoniin kuten kaappaushuhuihin olivat levinneet jo silloin.
Salaliittoteorioiden perverssistä logiikasta on esimerkkinä Mario Deianan menetetty marttyyrius. Tämä kolmikymppinen anarkisti oli ajautunut henkilökohtaiseen umpikujaan ja sytytti 17.6. tulipalon junassa ja pari päivää myöhemmin teki itsemurhan heittäytymällä junan alle. Raiteille jääneessä päiväkirjassa hän kertoi vihaavansa isäänsä, koska tämä siitti hänet ja toivoo, ettei olisi koskaan syntynytkään. Nyt Carlo Giuliani kaappasi marttyyriuden Deianalta, jonka ympärille kukaan ei enää rakenna salaliittoteoriaa. Ei ole mitään, mikä tekisi epäuskottavaksi tuon itsemurhan aitouden.
Epäselvää on se, kumpi osapuoli ennätti kaataa liekkiin enemmän bensaa. Ensin sisäministeri Claudio Scaloja pohdiskeli ääneen, että Deianan kuolemaa yritetään käyttää hyväksi (Giampaolo Pansan artikkeli L'Espresso 28.6. s.47): "Itsensä raiteille tappaneesta Deianasta saattaisi tulla kapinan symboli." Sitten Luca Casarini, joka on noussut koillis-Italian sosiaalikeskusten puhemieheksi ja Italian valkohaalareiden (Tute bianche) karismaattiseksi (ainakin vielä kesäkuussa) johtajaksi, tietenkin jatkoi eli "ehkä Deiana on uuden jännityksen strategian ensimmäinen kuollut Italiassa". Casarinin mielestä tämä on kopiota siitä, miten jotkut anarkistit 1969 saatettiin lavastaa pommin asettajiksi ja sitten yksi heistä Pinelli "itsemurhattiin". En tässä mene monimutkaisempiin teorioihin siitä, mitä joulukuussa 1969 tapahtui ja mistä tässä soluttautumisessa kyseiseen onnettomaan anarkistiryhmään oli kysymys. Cazzullon kirja (Aldo Cazzullo, I ragazzi che volevano fare la rivoluzione, Mondadori, Milano 1998) tarjoaa aika erikoisia oletuksia.
Casarini vakuutti kesäkuun lopussa, että Deianan kuolemasta tehdään vastatutkimus. Outoa sisäministerin linjassa on, että hän ikään kuin lähetti Casarinille marttyyrin, jonka nimi kuitenkin nyt on unohdettu. Samaten sisäministeriö antoi tietoa, että fasistijärjestö Forza Nuova aikoo kuokkavierailla Genovassa. Järjestö itse sivuillaan (www.forzanuova.org) sanoutui irti siitä, että olisi ollut mukana suunnittelemassa mellakoita, mutta tämäkin järjestö lienee niitä, jotka tosiassa ovat muuta kuin nettisivuillaan. (Scalojan roolista Lucio Colletti tunnetulla ironiallaan totesi Genovan jälkeen, että tämä on Berlusconin Tigellinus. Tigellinus oli keisari Neron pretoriaanikaartin erittäin julma päällikkö, joka sitten lopuksi petti Neron.)
Casarini on huippuesimerkki medioiden rappeuttavasta vaikutuksesta. Mediat olivat viikkokausia niin kiinnostuneita valkohaalareiden mielikuvituksesta huippukokouksen haastamisessa. Punaiselle vyöhykkeelle uhottiin mentävän mereltä, ilmasta, tunneleiden kautta ja sitten aidat ryskyen. Keskiaikaista varustautumista harjoiteltiin ja lehdissä oli kuvia Michelin-ukkojen näköisistä tyypeistä varusteineen kestämään poliisin iskuja. Kun Casarini pääsi L'Espresson kanteen (28.6.) niin hän itsekin haastattelussa myönsi tämän strategian eli (La mia guerra contro l'impero) "kun esim. Giornalen toimittaja soittaa ja kysyy olisiko minulla jotakin etusivulle kelpaavaa niin vastaan 'julistamme Genovassa sodan maailman mahtaville'". Ja käytämme Hollywoodin voittoisaa kieltä: "Ei ole sattuma että Hollywood voittaa. Tämä on kommunikaation yhteiskunta." Hölötyksessä ei ole mitään rajaa ja Göteborgin ampuminen oli hänelle sitä, että poliisi ampui aktivistia "vaikka tämä oli pakenemassa". Eli kun Carlo Giuliani ei paennut vaan ryntäsi kohti niin...
Kun Casarini ja muut levittivät hurjia puheita niin joidenkin hämärätahojen oli helppo jatkaa ja esim. levisi tietoa, että tarkoitus olisi lingota pusseissa aids-saastunutta verta poliiseja kohti. Ainakin poliisien keskuudessa levisi tätä aivan ufo-tietoa, mutta en ole nähnyt väitettävän että sisäministeriö olisi huhun takana.
Kai tavoiteltiin kuvia tuhansista ihmisistä painovoimallaan rynkyttämässä aitaa – mutta tuliko kenellekään mieleen Heyselin stadion Brysselissä 1985? Jos tämä rynkyttäminen ei ollut se tavoite, niin mikä se oli?. Jos järjestäjät olivat virallisesti johtamassa 300 000 ihmistä (Liberazionen luku) ryntäykseen niin minne? Jos aita olisi murtunut niin mereenkö?
Jälkikäteen madallettiin tätä tavoitetta. Eli siis että vain haluttiin protestoida sitä, että Genovan keskustaa käytetään pönkittämään tätä maailman mahtimiesten poseerausta. Nämä jälkikäteiset selitykset tekevät liikkeestä vain yhden joskin massiivisen NIMBY-liikkeen (Not In My Backyard – Italian esim. mustalaisleirien torjunta pois omilta kulmilta). Foorumin johtajan Vittorio Agnoletton jälkikäteiset selitykset paljastavatkin aika paljon (niistä Pansan juttu "Il Red bloc de dottor Agnoletto", L'Espresso, 2.8.-01). Agnoletto tiesi jo ennen poliisien iskua Diazin koululle kertoa, että Italia muistuttaa Pinochetin Chileä ja sitten jotkut poliisit myöhemmin Pinochetin nimeen huutelivat.
Kaikenlaisesta voi 30 vuoden takaista sukupolvea Italiassa syyttää muttei sentään pelleilystä median kanssa. Liisa Liimatainen kertoi alkusyksystä 1970 tulleensa Potere Operaion kokouksesta ja kuulleensa ihan hulluja. Vallankumouksesta oli keskusteltu ja se maltillisempi linja oli voittanut, että sitä yritetään vasta keväällä 1971 eikä jo talvella. Aikataulu hieman myöhästyi ja heinäkuussa 1971 Potere Operaio järjestäytyi "kapinan puolueeksi". Päivämääräksi asetettiin 12.12.-71 jolloin koko ulkoparlamentaarista vasemmistoa kutsuttiin "nostamaan yhteenottoa entistä korkeammalle tasolle" ja sen piti lähteä liikkeelle Milanon yliopistokorttelista (Franco Berardi, La nefasta utopia di Potere Operaio, Castelvecchi, Roma 1998, s.136). Mistään tästä ei lehdille tiedotettu eivätkä johtajat pyrkineet viikkolehtien kansiin kuten Casarini nyt onnistui. (Toki poliisi sai tietoonsa ja kyseisen päivän aamuna erään aktivistin kotoa löytyi tusina molotovin cocktailia joten "viimeistä taistelua" piti lykätä tulevaisuuteen.)
Valkohaalareiden osalta Genova oli fiasko (Italiassa se on nyt kai Mani Tese = nostetut kädet) ja ainakin Casarinin mediasankaruus. Kaikenlaista karnevaalia ja folklorea saatiin julki ja sitähän Italiassa on vuosia edustanut Umberto Bossin Padanian vihreän kaartin keskiaikainen rekvisiitta. Mutta mustaa blokkia ei kiinnostanut tämä aidan rynkyttäminen. Se sentään tiesi, mitä teki eli keinot olivat sopusoinnussa tavoitteiden kanssa. (Adriano Sofri totesi L'Espresson haastattelussa 16.8. miten musta blokki hoiti hajoittamishommansa.) Oliko suorastaan opiskeltu Friedrich Engelsiltä Pariisin katutaisteluista 1800-luvun alkupuolella?
Andrea Benvenuti (Tute Nere contro Tute Bianche, L'Espresso 5.7) osasi jo viikkoja ennen kertoa miten tulee käymään, kun oli seurannut mustablokkilaisten – "kapina-anarkistien" – kritiikkiä Casarinia kohtaan. Niiden mielestä Casarini kumppaneineen haluaa spektaakkeliaktioilla vain päästä mediaan ja siksi Casarinin "sodanjulistus Italian valtiolle" oli paha provokaatio. Siis välirikko oli jo tapahtunut ja siksi hän oletti, että muiden turvallisuusongelmien lisäksi "Casarini kumppaneineen tulee työnnetyksi syrjään – ei poliisin vaan näiden jyrkimpien tahojen toimesta" jotka haluavat "vähemmän sanoja, enemmän kiviä".
Adriano Sofri toteaa (Se la scelta piu coraggiosa è quella della non violenza), että ensimmäinen kuollut ei koskaan unohdu ja ne jäävät historiaan alkaen Benno Ohnesorgista Berliinissä 1967. Kuollut saattaa olla mielenosoittaja, poliisi tai katselija. Artikkeli ilmestyi La Repubblicassa torstaina 19.7. ja perjantaina iltapäivällä Giuliani kaatui rohkeasti joukkonsa eessä luotiin. Onnitteleeko Sofri itseään vankilassa näin osuvasta ennustuksesta? Sofri olettaa mielenosoittajansa olevan maailman kauheuksien painama, joka ryhtyy tilanteen vimmassa tekoihin, joita ei olisi voinut kuvitella edellisenä päivänä. Vastassa hänellä on hämmentynyt poliisi, joka sitten ampuu mahaan. Tämän ennusteen Genovasta Sofri myöntää tehneensä käyttäen Göteborgin ampumista.
Die Zeit julkaisi ennen tapahtumia jutun, miten tietyt aktiivit Berliinissä valmentautuivat yhteenottoihin poliisin kanssa ja toiset esittivät poliisia ja toiset mielenosoittajia. Tämän ähellyksen kuvatekstinä oli se, että muistutettiin että otteissa tulee olla varovainen niiden kanssa joilla on silmälasit
Kuva on niitä surkeimpia esityksiä muskelieskalaation leviämisestä. Sanaa käyttää 60-luvun lopun aktivisti Vita Cosentino (Ribaltare le idee correnti partendo da sé, Il Manifesto 14.8.-01), joka muistelee miten kokemukset yhteenotoista johtivat liikettä miehiseen muskelieskalaatioon, jolloin organisoitumisesta mentiin itsepuolustukseen ja yleisempään militarisoitumisen logiikkaan, josta sitten monet jatkoivat aseellisen toiminnan suuntaan. Ja Cosentino muistelee sitä pahinta itsepetosta: "Muistan kokouksia 1968, jolloin alettiin teoretisoida siitä, että poliisin potkujen vastaanottaminen lisää meidän opiskelijoiden poliittista tietoisuutta." Genovan poliisia ei voida syyttää liian vähästä anteliaisuudesta. Monia ulkomaisia aktivisteja järkytti selleissä mm. monien naispoliisien raa'at otteet. Surkeimpia kuvia televisiossa oli se 16-vuotias, jonka silmäkulman poliisiupseeri muurasi potkullaan (valitteli myöhemmin mutta korosti, että jalassa oli vain sandaalit).
Tuskin kukaan kuittaa Cosentinon puheenvuoroa sillä, että tämä naisena ei kestäisi haasteita. Tosiaan kolme vuosikymmentä sitten eri maissa oli sanailua – harvemmin sitä varsinaisesti teoretisoitiin – siitä miten poliisin pamppu hyödyntää liikettä. Mukanaolo elokuun lopun 1969 Vietnam-kulkueen hajoittamisessa ja rynnäkössä USA:n lähetystöä vastaan on omalta osaltani sellainen manipulatiivinen teko, joka jäi mieltä kaivamaan, vaikka muistaakseni ei tuollaista teoriaa kehitelty. Tulevaisuudessa muskelieskalaation kriteeri on se, tuleeko monikin jälkikäteen kerskailemaan kolhuillaan ja haavoillaan Genovasta.
On kuultu Göteborgin ja Genovan tapahtumien jälkeen nämä itkuvirret poliisin käyttäytymisestä. Göteborgin jälkeen selitettiin, että poliisi provosoi mustan blokin väkivaltaisuudet. Genovan jälkeen valiteltiin, että poliisi antoi mustan blokin rauhassa riehua. Nämä valitukset kertovat suuresta uskosta oikeusvaltioon, kansalaisoikeuksiin jne, mikä tietysti on ihan hyvä.
Aina ensin nousee salaliittoteorioita. Genovaa edeltävinä päivinä saapui kirjepommeja, joista yksi vahingoitti pahoin karabinieerin kasvoja. Eräs anarkistinen taho ilmoittautui lähettäjäksi viitaten liikkeeseen "Solidarieta internazionale" ja lisäksi heinäkuussa 1998 vankilassa itsemurhan tehneen anarkistin Maria Soledadin nimeen. Saman Soledadin nimissä on viime vuosina muitakin pienen räjähdysvoiman viestejä lähetetty ja uskon vakaasti, että kyseinen taho on aidosti olemassa ja samaten uskoo La Repubblican toimittaja Liana Milella (Un volantino degli anarchici rivendica gli ultimi attentati, 20.7.). Kuitenkin em. Agnoletto kaappasi asian anarkisteilta viranomaisten vastuulle (lainaus Pansan jutussa L'Espresso 26.7. s.58) väittäen, että karabinieeria vahingoittanut pommi edusti ikivanhaa italialaista jännityksen strategiaa: "Mutta salaiset palvelut ja valtion piirissä toimivat taantumukselliset voimat tulevat näkemään..." Agnoletto on itse PRC:n (Rifondazione Comunista) jäsen mutta Fausto Bertinotti sentään kommentoi pommia niin, että kyse voi olla monistakin tahoista mutta myös "liikehdinnän sisältä sen kaikkein ekstremistisimmiltä ja väkivaltaisimmilta tahoilta". Agnoletton ja Casarinin viittaukset salaliittoihin siis tarkoitti sitä, että "salaiset palvelut" olisivat em. maanalaisen ryhmän takana.
Keskusteluissa – ainakin Il manifeston internetissä – on sitten noussut vaatimus omasta "järjestyspalvelusta" (servizio d'ordine), mikä on järkeenkäypä vaihtoehto sille, että vaadittaisiin poliisia tulemaan ja tekemään jaon kahteen. Perjantain ja lauantain välisenä yönä Genovassa päätettiin ottaa askelia tähän suuntaan, sillä lauantain mielenosoituksesta kertoo La Repubblica (Marco Marozzi, La battaglia di Genova 22.7.), että valkohaalareiden, joidenkin sosiaalikeskusten kuten Leoncavallon, radikaalien ay-tahojen Cobasin ja Rifondazione Comunistan toimesta näkyi järjestyspalvelu "anarkistien soluttautumisyrityksiä" vastaan. (Mukana myös metalliliitto FIOMin aktiiveja). Eli otettiin linja "huligaaneja vastaan" ja "jos yrittävät tulla kulkueeseemme niin niille käy kehnosti" (finiscono male). Toimittaja kertoo jopa, että Rifondazionen nuorisojärjestön aktivisteilla näkyi pamppuja ja keppejä. Jos tämä olisi ymmärretty päivää paria aikaisemmin niin ehkä jotakin hyötyä. Joka tapauksessa tässä ensi kertaa tuli esiin se, että väkivaltavalmiutta tarvitaan myös mielenosoittajien omassa keskuudessa jottei tarvitse anella poliisia tekemään uusjakoa.
Casarini vaati tutkimusta uusnatsien soluttautumisesta mielenosoittajien riveihin (La Repubblica, 31.7.-01) ja tämä on tietysti yksi syy "järjestyskaartin" pystyttämiseen. Tähän soluttautumiseen liittyi sensaatiojuttu, kun La Repubblican toimittaja oli löytänyt englantilaisten mustablokkilaisten joukosta tyypin nimeltä Liam Stevens, joka sanoi toimittajalle olevansa "natsi eikä mikään anarkisti" ja tulleensa "hajottamaan kaiken" ja kun italialaiset "veljet" (fratelli) olivat vakuuttaneet, että poliisi sallii tehdä mitä vaan. Heti luettuani oletin tyypin pelleilleen toimittajalle. Silti tapaus otettiin aluksi tosissaan ja Casarini viittaa tyyppiin (La Repubblica 31.7.) mutta puhuen että italialaiset "toverit" (camerati = toveri fasistien terminä). Kuitenkin taustajutussaan toimittajat Giuseppe D'Avanzo ja Anais Ginori (Dalla Diaz a Balzaneto, La Repubblica 30.7.-01) jo alkoivat epäillä "Ehkä Liam on huulenheittäjä (sbruffone)" – natsisminsa osalta muttei välttämättä muuten. (Tämä oli niitä tapauksia, joissa La Repubblican uskottavuus horjui.)
Kehitys järjestyskaartiin on yhtä tarpeellista kuin vaarallistakin, sillä muskelieskalaatiota tämäkin on. Aikoinaan nähtiin miten joidenkin järjestöjen– erityisesti Lotta Continua – servizio d'ordine loitontui militarisoitumisen kierteeseen ja sitä kautta asekopliin. Milanon opiskelijaliikkeen ns. Katanga piti huolta siitä, että mielenosoitukset kulkivat sen mukaisesti mitä oli päätetty etteivät ääritahot olisi kyenneet niitä repimään omiin tarkoituksiinsa.
Tämä valmius muskeliotteisiin myös "omassa keskuudessa" lienee oppitunti myös suomalaisille aktivisteille. Kauhistuttaa se kevytmielisyys, joka näkyy suomalaisissa vakuutteluissa "emme käytä väkivaltaa" eli ikään kuin se olisi keino jonka ottaa tai jättää. Sofri em. artikkelissaan toteaa, että "väkivaltaa on ensin ihannoitava jotta sitä voi harjoittaa". Nilkkimäisintä väkivalta on teorioissa medianäkyvyydestä: "Ilman hieman väkivaltaa ei pääsyä etusivulle, ei pääsyä televisioon." Sofri kirjoittaa näistä asioista 22 vuoden linnatuomion näkökulmasta, kun hänelle langetettiin osavastuu poliisiupseeri Luigi Calabresin ampumisesta 1972 (en tässä käy selvittelemään tätä monimutkaista juttua).
Tätä nilkkimäisyyttä yritti tunkea Carlon hautajaisiin, kun isä oli vedonnut, ettei niistä tehtäisi mielenosoitusta. Hautajaisia oli häiritty huudoilla "assassini" sekä "taistelun kieltäminen merkitsee että tapetaan toiseen kertaan" (negare la lotta significa ammazzare la seconda volta). Muu yleisö kuitenkin sai nämä tyypit hiljaisiksi.
Sen joka kuvittelee väkivaltaa keinoksi pitäisi hyväksyä se myös isännäksi. Tai hieman miedommin viittaan siihen, miten Adriana Faranda ja Valerio Morucci – Moron ampumisen jälkeen he irtaantuivat prikaateista – kertovat, että he Potere Operaion sisällä koettivat yhdistää aseellisia ja poliittisia interventioita ja edellisten olisi pitänyt täydentää jälkimmäisiä, mutta näitä aspekteja ei kyetty koskaan yhdistämään (haastattelu Daniel Cohn-Benditin toimittamassa "Wir haben sie so geliebt, die Revolution", Athenäum, Frankfurt am Main 1987, s.174). Väkivalta muuttuu tarkoitukseksi sinänsä, koska se tuo tekijälleen tyydytystä ja jopa hauskuutta. Joensuulainen tuomittu skini kertoo tämän naivin avoimesti kun sai päähänsä pelotella "neekeriä" puuseipään kanssa (Vesa Puuronen toim. Valkoisen vallan lähettiläät, Vastapaino, Jyväskylä 2001, s.68): "Neekeri juoksi kuin aropupu karkuun ja minä perässä puukepin kanssa." Samantapaista riemun tunnetta saivat ainakin Göteborgissa ne mielenosoittajat, jotka kivisateella saivat poliiseja karkuun. Saksan ulkoministeri Joschka Fischer viime tammikuussa joutui toteamaan, miten harjoitettu väkivalta tuotti jonkinlaista nautinnon tunnetta ja miten siitä alkoi tulla jotakin muuta kuin pelkkää välinettä. Fischerin varoitus on se, mitä ihminen tällöin itselleen jo mentaalisesti tulee tehneeksi. Siis mitä ihminen itselleen tekee vaikka nyt ikkunoita särkiessään.
Mielenkiintoisimpiin tragedioihin kuuluu niiden Avanguardia Operaian (Työväen Etujoukko) aktiivien tapaus, jotka 1976 mukiloivat 16-vuotiaan fasistinuoren Fabio Ramellin kuoliaaksi Milanossa. Kuusi yliopiston opiskelijaa odotti Ramellia kotiovella antaakseen tälle opetuksen. Tappaminen ei ollut tarkoitus, mutta Ramelli kuoli muutaman päivän päästä. Kävi kuitenkin niin, että he eivät joutuneet kiinni ja jotkut heistä valmistuivat ammatteihin jätettyään toki poliittisen aktivismin varhain. Yksi heistä eli lääkäri ei kuitenkaan kestänyt tätä taakkaa vaan kymmenen vuotta myöhemmin kertoi poliisille kaiken. Tämä asettaa myös nykypäivän aktivisteille kysymyksen, entä jos tulee tehtyä jotakin vakavaa, muttei joudu kiinni?
Sofri toteaa em. La Repubblican artikkelissa, että liike joutuu saamansa ja antamansa väkivallan umpikujaan: "Jäädään vuotaneen veren panttivangeiksi" (Del sangue versato si resta ostaggi) eli kai sekä vuodattamansa että vuotamansa? Roomassa (La Repubblica 25.7.-01) jo 30 000 ihmisen protestimarssilla kuultiin koko vanha roina "pagherete caro, pagherete tutto" (maksatte kalliisti, maksatte kaiken" ja Scalojalle huudettiin tämän olevan "ensimmäisenä listalla". Genovassa pikareaktiona oli jopa muistettu kaivaa "noi uccidiamo per la vita, voi uccidete per i soldi" (me tapamme elämän puolesta, te tapatte rahasta). Kovin järjestyneistä huutokuoroista ei näissä yhteyksissä nähtävästi ollut kyse. Kenenkään ei vielä kerrottu huutaneen "on jo aika leikkiä porvareiden verellä", mikä oli 30 vuoden takaisen luokkatietoisuuden helmiä.
Mario Morettin – prikaatien keskivaiheen johtaja – mukaan veren mukaantulo ei ihan helppoa ollut. Ensimmäinen merkittävä kaappaus ja "proletaarinen oikeudenkäynti" tehtiin keväällä 1972, kun Milanossa Siemensin johtaja Ildigo Macchiarini kaapattiin. Kaappauksessa piti olla neljä, mutta yksi jäi tulematta: "aseellinen aktio on myös vaikea fyysinen tehtävä, pitää voittaa oma pelkonsa, toimia vastoin omaa luonnettaan... ei siinä pelkkä vakaumus riitä" (Brigate Rosse una storia italiana, Baldini, Milano 2000, s.26).
Tappaminen oli helpointa aloittaa 1974 fasisteista, mistä oli helpompi seuraavina vuosina jatkaa "ihmisiin" (fasistien "rodullistaminen"). Moretti kertoo myös tapauksista, että kun liike alkoi vetää nuoria parempien perheiden poikia ja tyttöjä maanalaisuuteen niin nuori mies ampui kun käskettiin ja heti kiinni jouduttuaan kertoi kaiken tietämänsä, jos isäpappa suhteilla kykeni lupaamaan pientä rangaistusta. Järjestön identiteettikriisiä ilmensi juuri tämä, että ruumiita tuotettiin ilman riittävän vahvaa vakaumusta.
Kirjassaan Barbara Balzerani puhuu uskosta "historiallisen välttämättömyyden mandaattiin" (Compagna luna, Feltrinelli, Milano 1998, s.97) eli usko menneisyyden jatkuvuuteen velvoitti kantamaan lippua. Entinen presidentti Francesco Cossiga nostaakin punaprikaatit huomattavasti nykyisen liikehdinnän yläpuolelle (Torna l'ombra degli anni di piombo, La Repubblica 10.8.-01): "Punaprikaateilla oli kulttuurinsa, ne olivat sisällä marxilais-leniniläisen ideologian modernisuudessa, joka ideologia ajoi luokkataistelun projektia ja porvarillisen valtion murskaamista." BR oli poliittinen puolue "joskin antihistoriallisessa muodossa". Cossiga sisäministerinä aikoinaan johti toimia prikaateja vastaan ja antaa nyt tunnustuksen myöntäen, että niitä kutsuttiin "terroristeiksi eikä kapinallisiksi" (sovversivi) disinformaation operaationa. Cossiga antoi haastattelun, kun Venetsiassa (8.8.) oli räjähtänyt suurempi pommi oikeustalossa ja tämä oli "anarkoidia uskoa väkivaltaan itsetarkoituksena".
Netissä englanniksi aukeaakin vaatimattomampi kuva kesän 2001 reissaamisesta, sillä (www.agp.org) näkyy termi "summit hopping" eli amerikkalaisille opiskelijoissa valittavissa kesällä Euroopassa (missä kesällä 2002 kapitalismi kokoontuu?). Siis liike näkyy kokoustavan kapitalismin – tai "negriläisittäin" imperiumin – arvosteluna. Olennainen kriteeri kai tulisi olla, miten aktivistit osaavat järjestäytyä ja toimia siellä, missä asuvat, opiskelevat jne. Toivottavasti tästä tulee vakavia ja toistamiskelpoisia näyttöjä (José Bové nousi kuuluisuuteen hajoittamalla 1999 rakenteilla olleen McDonaldsin muttei kehota muita jatkamaan?) tai muuten kesä 2001 jää loismaisuudeksi kokouskapitalismin ja -imperiumin kyljessä.
Aktivismin piirissä näkyy julistuksia, että olisi ensi kerran kyse liikkeestä, missä ei ole kyse minkään oman edun ajamisesta. Siis epäitsekkäästi ja uhrivalmiisti maailman tilaan liittyvien arvojen puolesta! Ei tämmöistä voi kukaan uskoa muutoin kuin kesän 2001 "huippuhyppelynä" tai ainutkertaisena elämyksenä. Ei voi uskoa teoriaan maailman köyhien ja kurjien epäitsekkäästä etujoukosta nuorten valkoisten ja erityisesti miesten toimesta. L'Espressossa (Enrico Pedemonte, La mia guerra contro l'impero, 28.6.) Casarini kertookin valaisevasti: "Niille jotka kyselevät miksi aiomme Genovassa taistella poliisin kanssa, pitäisi mennä näkemään miten eletään maailman etelässä..." Tässä tämä symbolisen toiminnan idea on paljaasti esillä eli siis symbolisesti haastetaan mahtimiehet. (Sivumennen sanoen Casarinin sanastossa toistellaan Negrin termejä ja ajatuskulkuja ja ne sitten yhdistyvät Star Wars-mielikuviin.)
Viime vuosina on nähty näitä "eläinten etujoukkojen" toimia, mutta niihin verrattuna tietysti on nyt kyse yhteiskunnallisesta protestista. Liikkeen pitäisi osata tehdä jotakin itseään tyydyttävää riippumatta median huomiosta ja olla tyytyväinen ilman median palautetta. Lisäksi tulisi osata sanoa, onko voitettu vai hävitty. Agnoletto julisti välittömästi kulkueen jälkeen lauantaina (lainaus em. Pansan juttu 2.8. s.54) että "olemme voittaneet". Siis siinäkö, että kahdeksan mahtimiestä jäi medioissa liikehdinnän varjoon? Pari päivää myöhemmin hän täsmensi (Il manifesto 24.7.), että GSF "on onnistunut nousemaan autonoomiseksi poliittiseksi subjektiksi" ja siitä tulee Forum sociale italiano. Siis hän valjasti kautta maailmaa tulleen aktivismin Italian sisäpolitiikan tarpeisiin, vasemmiston sisäiseen uusjakoon.
Casarini em. La Repubblican jutussa (31.7.-01) myöntää "niiden olleen vahvempia Genovassa, siinä onnistuivat". Kuitenkin taistelu jatkuu "mutta ilman aseellista yhteenottoa". Pari päivää myöhemmin (3.8.) hän julisti valtiovallan ajavan tuhansia nuoria tilanteeseen, jossa joko on jäätävä mielenosoituksista pois "tai kulkea aseistautuneina" ja "meidän sukupolveamme sysätään kohti tätä toista vaihtoehtoa" mutta toisaalta "historia opettaa että tällä tiellä häviämme kaikki". Tämä on perin säälittävää eli valtio ajaisi sukupolvea kohti ennalta määrättyä tuhoa mutta kun jokin "kunnia" vaatisi juoksemaan päin seinää? (Vaatisi tarkempaa miettimistä, miten "kunnia" alkaa pelata kavalaa peliään liikkeen tietyssä vaiheessa.)
Fischer varoittaa liikettä sortumasta väkivallan ansaan "jonka ansan pääosin se itse on luonut" (Fischer ai no-global, La Repubblica 25.7.). Hallituksen ja sisäministeriön panoksesta ansan rakentamisessa voidaan tietysti keskustella, mutta Genovassa liike itse halusi siihen ansaan juosta.
Napolissa Francesco Caruso on mediatähti, joka ei näy oppineen Casarinin tapauksesta. Hän sai julkisuutta kesäkuussa kun oli lähettänyt sisäministerille patruunan hylsyn. Genovan jälkeen hän selittää sen pelkäksi provokaatioksi tarkoituksena muistuttaa, että poliisin tulisi kulkea ilman aseita (Pansan jutussa L'Espresso 16.8.). Scalojankaan järki ei riittänyt ymmärtämään eroa kuulan ja hylsyn välillä. Caruso nyt esittää, että Casarini joutaa eläkkeelle (Il manifesto 22.8.-01). Ja La Repubblican palstoilla hän julistaa, että kaikkeen vastassa olevaan militaariseen mahtiin valmistaudutaan kaikin mahdollisin keinoin. Siis kunnia-asiana olisi juosta ansaan.
Leo Sisti (Gli Spacca Genova, L'Espresso 19.7. s.56) mainitsee Napolin osalta radikaaleina sosiaalikeskuksina Officinan ja Skan mutta jatkaa: "Kaikkein kovimmat tyypit ovat 'ulossuistuneita' (fuorusciti) eli suistuneita kaikesta: sosiaalikeskuksista, anarkistiliitosta, autonoomisista ay-ryhmistä, marxilais-leniniläisistä ja trotskilaisista ryhmistä." Ne ovat pieninä ryhminä vailla mitään pysyviä kokoontumistiloja. Sanaa punkabestia myös käytetään tästä väestä.
Napolissa ollaan johdattamassa nuoria tilanteisiin, joissa jälkikäteinen valittelu viranomaisten brutaalisuudesta ei paljoa auta – ja erityisesti jos sinne mennään marttyyrin veren kutsua kuullen. Kannattaisi muistuttaa Balzeranin surumielistä kommenttia em. kirjassa (s.97) miten joutui mittailemaan itseään oman kuolemansa mahdollisuudella, kuten myös "tovereiden ja annettavien" – siis etukäteen joutui miettimään sitä, että jos jonkun kohteen on kuoltava niin ehkä itsekin. Viidestä ihmishengestä Barbara vankilaan joutui.
Merkit viittaavat siihen, että jotkut aikovat mennä Napoliin "antamisen" mielessä ja kai nähdään molotovien lentävän ja poliisiautojen palavan. Jos Napolissa tullaan jokin poliisikasarmi nimeämään uudestaan kuolleen poliisin merkeissä niin siinähän on kostettu – ehkä osataan kaivaa em. Brigate Rossen tunnus "iskeä yhtä ja opettaa sataa".
Silti ei kannata ensisijaisesti verrata Brigate Rosseen vaan operaismin militaristisiin kausiin. Edellä on jo viitattu Potere Operaion vallankumouskalenteriin 1970-71. Lotta Continuan osalta militaristinen käänne tehtiin vuoden 1972 Riminin kokouksessa, kun haluttiin irtautua asteittaisista erillisistä kamppailuista ja valmistella liikettä "yleiseen yhteenottoon" (scontro generalizzato) valtiota vastaan "joukon ja etujoukon vallankumouksellisella väkivallalla" ja väkivalta on aluksi suunnattava fasisteja vastaan. Tätä tuettiin teesillä, että vaikka proletariaatti ei yhteenottoa haluaisikaan niin porvaristo sitä haluaa. (Friedrich Engelsin lause "herrat porvarit, ampukaa ensin"). Vain muutamilla oli kokouksessa rohkeutta äänestää tyhjää tai jopa vastaan. Marco Boaton mukaan tilannearvio perustui uskoon, että "ollaan pakotettuja siirtymään maanalaisuuteen" (Cazzullo, 196). Kun tätä uskoa hoettiin itselle niin vainoharhaisuus alkoi levitä "eikä uskallettu nukkua kotona". (Seuraavina vuosina Chilen sotilaskaappauksen jälkeen useinkin levisi puhelinsoittojen paranoiaa, että on syytä häipyä ensi yöksi nukkumaan pois kodista. Cazzullo, s.92). Toritappeluiden rakastaminen oli vallannut mielet ja uskottiin hetken lähestyvän, jolloin on toimittava kuin "lauluissamme sanotaan" kuten edellisen veli Michele Boato Cazzullolle luonnehtii. Hänellä oli rohkeutta äänestää vastaan. (Tässä on muuten ratkaiseva ero: nyt ei missään eikä kukaan päätä siitä, mitä Casarinit ja Carusot medialle möläyttelevät eli sekin vaihtoehto on toivottavasti olemassa, että he jäisivät tyhjän päälle hillumaan?) Potere Operaio ja Lotta Continua sekoilivat militarisoitumisen prosesseja mutta kuitenkin valmistelluissa kokouksissa päätettyjen tilannearvioiden perusteella.
Mutta jospa Napolin tulevien turpakäräjien jälkeen kaikki rauhoittuisikin kansalaisoikeuksien puolustamisen ympärille? Luca Casarinin konseptiot ovat nyt tätä reaktiivisuuden organisointia lääkäreiden, juristien piirissä.
Napolin jälkeen tultaisiin näkemään liikkeen umpikuja, kun energia menisi vankiloissa istuvien auttamiseen eli kuvitelma niiden saamisesta vapaaksi. Sen enempää Sofrin kuin Negrin vankilakausista ei pidä sankaruutta tehdä. Ottaa päähän Negrin kevytmielisyys, kun hän palatessaan Italiaan vankilaan totesi aina vankilassa kyenneensä tekemään hyvin töitä.
Luokka-analyysi liikehdinnästä kohtaa nämä "centri sociali". Hakim Beyn konseptio "globaalikapitalismista väliaikaisesti vapautetuista yhteiskunnan alueista" on Enrico Arosion mukaan vaikuttanut sosiaalikeskusten aatemaailmaan (Seattle e i suoi profeti, L'Espresso 28.6.-01). Saksassa on joitakin esimerkkejä kuten Hampurin Rote Flora, jotka katsovat ettei poliisilla eikä valtiolla saisi olla tekemisistä niiden sisällä. Rote Floran liepeillä olevien aktivistien roolista Göteborgissa ja Genovassa on esitetty oletuksia.
Konseption mukaan haetaan aluetta missä oltaisiin aivan omassa rauhassa, jota puolustetaan. Saksan itäpuolella joillakin natsiskiniryhmillä kehittyi 1999 samantapaista konseptiota "Ausländerfreie Zone", jonne toisennäköisillä ei ole asiaa. Konseptin kehittyneemmässä versiossa ei pitänyt olla asiaa myöskään poliisilla. Sosiaalista ymmärtämistä syrjäytymisen seurauksena on harjoitettu skineihin, jalkapallohuligaaneihin ja toisaalta maahanmuuttajataustaisten lähiönuorten mellakoihin Ranskassa. (Italiassa on todettu, että viime vuosina karabinieerit on koulutettu hoitelemaan stadionimellakoita eivätkä ne oikein muuta osaa.) Prikaatilaisia ei voinut kokea syrjäytymisen seuraukseksi (kun muistan Giampaolon perheen loistokotia Rooman keskustassa) eivät siis olleet lumpen-väkeä tai em. "fuorusciti". (Marxin "lumpenproletariatin" soveltamista tähän täytyy miettiä.)
Casarini halusi ymmärtää mustablokkilaiset (Giampaolo Pansa, Il Red bloc del dottro Agnelotto, L'Espresso 2.8.-01) "globalisaation aiheuttaman sosiaalisen syrjäytymisen tuotteeksi". Italian osalta ei näy suurempaa teoretisointia kivien heittelyn suhteen. Saksassa Berliinin Kreuzbergin vappu on vuosittain tätä tilataidetta, minne tullaan kauempaakin. Liikkeenä se on äärimmäisen paikka- ja aikasidonnaista, vaikka Amerikan peräkulmilla toimiva John Zerzan mainitaankin liikkeen ideologiksi. Jos kivissä on strategiaa, niin miksei ikkunoita särjetä kotikulmilla. Toisaalta tähän voidaan liittää Sofrin termi "homeopaattisesta motivaatiosta" väkivallan suhteen (Quei capetti da guerre stellari, L'Espresso 16.8.-01) eli 70-luvun teoria, että kun liike harjoittaa väkivaltaa "pieninä annoksina" niin siten estetään paineiden purkautuminen yleisenä räjähdyksenä. Siis kiertäminen huippuhyppelyissä olisi samaa kuin osallistuminen Kreuzbergin vappuun.
Italian "centri sociali" ovat muuta ja arkista kulttuuri- ja nuorisotyötä ja usein sovussa paikallishallinnon kanssa. Itsehallinnollisen alueen ideaa ilmentää se, että yleensä niitä on syntynyt joidenkin tilojen valtauksina. Milanon Leoncavallon kamppailut 90-luvun alkupuolella tilojensa puolesta Lega Nordin kaupunginhallintoa vastaan herättivät suurta huomiota.
Olen käynyt kaksi kertaa Rooman Ostian keskuksessa Vittorio Okkupato sekä viimeksi tammikuussa 2000 Rooman koiliskulman Tufellon keskuksessa Hai visto Quinto, joka oli sen alueen radikaaleimman maineessa. Suhtautumisesta väkivaltaan Hai visto quinton edustaja Giancarlo totesi, että "emme propagoi aseellista taistelua, ei ainakaan tässä vaiheessa". Tämä ryhmä määritteli itsensä antagonismiksi "luokkavaiheen jälkeen" (dopo il periodo di classe).
Radikaaleimpien keskusten piirissä – Torinon Askatasuna ja Napolin Officina näyttävät olevan listakärkiä niiden raivoisimpien (piu arrabbiati) keskusten joukossa – raja väkivallan hyväksyntään alkaa hämärtyä siihen ilmiöön, joka mustan blokin nimen sai.
Mutta suuret joukot palaavat omaan pikkuporvarilliseen normaalisuuteensa. Vasemmistolahkot tietysti kokevat pientä elpymistä – viittaan Murros-lehden kertomukseen rekrytoinnista Göteborgissa – ja siten mm. trotskilaisuuden eri suuntaukset kauppaavat omaa etikettiään muinaisen Neuvostoliiton luonteesta.
Netissä (www.carta.org) löysin mielenkiintoista keskustelua ja mm. keväällä aloittaneen lehden Zero, joka antaa perusteita optimismiin liikkeen kyvystä tiedostaa tilaansa. Numerossa 26.7. Pierluigi Sullo (Fu allora che il movimento decise) kritisoi selkein sanoin, että Agnoletto meni 21.7. julistamaan liikkeen "voittaneen" kun yksi oli kuollut ja satoja hakattu (jo silloin lauantaina). Bertinottille hän antaa siitä tunnustusta, että tämä osaltaan kykeni saamaan väen istumaan alas, jottei se pikkuryhminä lähtisi riehumaan.
Numerossa 3.8. on Marco Revellin ja em. Sullon keskustelu (La fine della mediazione politica) ja se on järkevintä pohdiskelua mitä olen toistaiseksi löytänyt liikkeen piiristä. Revelli oli juuri julkaissut kirjan "1900-luvun ylittämisestä" (Oltre il Novecento) ja Sullo tähän viitaten painottaa että tosiaan on otettava askel ulos kaikesta "1900-luvun tarinoinnista" (narrazione novecentesca).
Revellin mukaan on näköhäiriö, että Genovan osalta etsitään menneisyydestä parinsa eli silloin natsit, nyt "blacks", silloin Tambroni (pääministeri 1960, jolloin Genovassa oli hyvin rajut yhteenotot) nyt Berlusconin hallitus, silloin 1968 ja nyt Genovan liike. Näin ei Revellin mukaan tulisi ollenkaan ajatella, sillä liike kuuluu hypermodernisuuteen, joka on murtanut kaikki 1900-luvun perinteet. Tämä kytkeytyy mielenkiintoisesti Genovassa nousseeseen tarpeeseen järjestyskaartista: "Aloin itsekin siinä vaiheessa kaivata 70-luvun "servizio d'ordinea", sen kurinalaista lihasten voimaa, olisi ainakin pelastanut mustien soluttautumisilta ja siten myös poliisilta, että olisi ollut edes jotakin organisaatiota pelastamassa joutumasta uhrilampaiksi..." Sitten kuitenkin pahimman vihan ja pelon laantuessa Revelli kertoo ruvenneensa ajattelemaan hieman toisin eli parempi kuitenkin näin. Toki meidät ajettiin alas (piombati) "käyttämällä hyväksi (ei ole merkitystä oliko se implisiittistä tai eksplisiittistä) "mustien" ryhmiä. Se oli biopolitiikkaa, että kohdattiin järjestysvoimien raivo ikään kuin alastomasti. (Negrin käsitteiden pulpahtelu tapahtumien yhteydessä tarvitsisi tarkastelua jatkossa.)
Ikävä kyllä ilmiöstä "blacks" – halutaanko sanalla sulkea Italian ulkopuolelle – ei näy analyysia ja se ollaan nyt laittamassa samaan rooliin kuin natsit aikoinaan. Jos liike alkaa tässä vetää yhtäläisyysmerkkejä, niin silloin ei analysoida sitä epämääräistä maastoa, joka ilmiöllä on radikaaleimpien sosiaalikeskusten kanssa.
Zeron sivuilla alkaa näkyä suoranaista raivoa "mustien" suhteen. Revelli kysyy mistä "ihmeen rämeestä tuo löyhkä oikein nousikaan" kun se pikkuryhminä vilahteli kadunkulmissa edustaen "metropolista kaunaa". Joku kertoo, että ne kävivät jossakin tilanteessa väkivallattomien lilliputtien kimppuun. Yhdessä tilanteessa muutama musta sijoittui heittämään molotovinsa rauhanomaisten mielenosoittajien lähelle ja viuhahtivat sitten pois, kun poliisi alkoi ampua kyynelkaasua.
Protestoitiinko sitä, että maailman kahdeksan mahtavaa päättävät maailman asioista. Vai protestoitiinko sitä, että he eivät kykene tekemään mitään ratkaisuja? Revellin hypermodernisuutta on se, että hänen mielestään ne eivät kykene muuhun kuin toimimaan porttivahteina. Siis kansallisvaltiot olisivat peruuttamattomasti menneisyyttä. PRC kuitenkin halunnee pitää kiinni 1900-luvusta.
Tämän tekstin päivään tilanteeseen 31.8. En toistele sellaista hellanlettas-ymmärtämistä kuten esim. Tervo & Päivärinta 27.8. TV1:n keskustelussa kahden aktivistin kanssa. Siihen mitä yleisesti on todettu poliisin toimista minulla ei ole lisättävää ja yleisemmistä kuvioista kirjoitin jutun (Hämmentynyt DS, Demari 28.8.01).
Caruso on rauhoittumaan päin ja toteaa Napolin ansaksi. Hänelle jo "riittää personalismit" ja hän sanoutuu irti sellaisesta liikkeestä, että jotkut vain oleilevat kotonaan, sitten saapuvat ja hajottavat kaiken ja "emme ole sellainen ammattilaisarmeija, joka liikkuu sinne ja tänne".
Elokuun alussa Venetsian lähellä tapahtui ensimmäinen tappelu liikehdinnän sisällä, kun valkohaalarit kävivät mustien kimppuun ja vetelivät korville näiden johtajaa. Aseina oli lisäksi yksi veitsi ja kaasusumutin. Valkohaalareita suututti mustien levittämä materiaali.
Casarini keskuksineen tekee Mestressä aivan hyvää työtä.
Punaprikaatien Br-Pcc nimissä alkaa saapua fakseja siitä, että "mikään ei voi estää luokkasodan uudelleenelpymistä", mutta faksien aatteellinen taso ei kerro mistään menestyksistä. Samantapaisia fakseja tuli runsaasti toukokuun 1999 jälkeen.
Mitään merkkejä siitä, että laajemmin olisi aktivisteja suistumassa maanalaisuuteen, ei ole.
Riccardon maaseutuasunnolla Rooman pohjoispuolella keskustelin Barbaran kanssa viimeisen kerran kesällä 1973. Kirjassa tämä pieni hento nainen kertoo tappion tunnelmista yhdeksän vuotta myöhemmin, kun hän oli "yksi harvoista 'vanhoista' jäljelle jääneistä" (s.88). Pikkuryhmän epätoivoisissa väittelyissä kannatettiin toisaalta "kiinalaista vetäytymistä" – siis Mao Tse-tungin pitkä marssi 1930-luvun alussa – ja toisaalta jotakin perinteisempää "joukkolinjaa" kuten aivan ensi vuosina. Barbara toteaa, ettei käsittänyt mitä tämä "vetäytyminen joukkojen pariin" olisi eli siis minkä joukkojen? Oltiin poliittisessa kriisissä, koettiin pettureiden häpeää, kun eilisen veljet auttavat viranomaisten metsästystoimia. Mihinkään ei voinut luottaa viranomaisten paineessa, "ei logistiikkaan, ei turvallisuuskriteereihin, ei poliittiseen linjaan, eikä ollut luottamusta omaan itseemme" (s.94). Kai tuossa vaiheessa toverit mielissään tutkailivat toisiaankin, että kestääkö tämä poliisin tutkimusmenetelmiä – Barbara puhuu kidutuksesta – jos joutuu kiinni. Elämänkumppani Mario Moretti oli jo joutunut kiinni ja saman kohtalon Barbara koki Ostian uimarannalla kesällä 1985 ja elinkautinen tuli toimista maanalaisuuden vuosina mukaan lukien viidestä ruumiista eli Aldo Moro ja tämän viisi henkivartijaa. (Tämä tarkoittaa sitä, ettei ryhmä itse eivätkä myöskään viranomaiset halunneet eritellä kuka ketäkin ampui. Eli viranomaiset kunnioittivat prikaatilaisten kollektiivista vastuunottoa. Moretti kyllä kirjassaan myöntää, että Prospero Gallinarin tehtäväksi jäi Moron ampuminen.
Kauheaa olisi, jos joidenkin nuorten italialaisten täytyy samantapaiselle tielle lähteä. Kymmenien tuhansien hurjista huudoista tulee kuitenkin kymmenien tekoja.
Yllä oleva teksti oli päätetty elokuun 2001 puolivälin tunnelmissa ja jokseenkin synkin ennustein, jotka kuitenkaan eivät toteutuneet. Osin syyskuun 11. päivän iskujen johdosta, sillä ennakoitua Naton kokousta ei Napoliin tuotu. Mitään merkittävää valumista maanalaisten punaprikaatien jäänteiden suuntaan ei ole tapahtunut. Mielenosoitukset ja kulkueet on pidetty kohtalaisen rauhallisissa merkeissä ja omat osin spontaanit "järjestyskaartit" ovat pitäneet mustahuppuilua aisoissa. Niinpä Carlo Giulianin isäkin oli puolustamassa syksyllä McDonaldsia noiden tahojen yrityksiltä. Mitään merkittävää pommikampanjaa ei ole syntynyt, vain joitakin pienitehoisempia paukkuja. Työministeriön virkamiehen murha maaliskuussa 2002 liittynee samaan mitä tekstin alussa todetaan D'Antonan ampumisesta toukokuussa 1999. Viheliäinen pikkuporukka yrittää aika-ajoin todistaa uskollisuutensa perinteelle, mutta toki tällä kertaa ajankohta oli pirullisesti valittu juuri ennen suurta mielenosoitusta Berlusconin komentoa vastaan.