Aikamme vasemmistolla tarkoitetaan seuraavassa niitä vasemmistovoimia, jotka ovat kiinnostuneita vaaleista ja vallan käyttämisestä. Tällöin löydämme sosialidemokraattisten ja sosialistististen puolueiden lisäksi joitakin kommunistisen taustan omaavia puolueita. Eräät niistä ovat muuttaneet nimensä kuten Italiassa, Espanjassa, Saksassa, Kreikassa ja Ruotsissa on tapahtunut. Myös vihreät poliittiset voimat lukevat usein itsensä vasemmistoon. Lisäksi uudet radikaalin vasemmiston voimat ovat joissakin maissa saaneet näkyvyyttä liittyen liikehdintään markkinaliberaalia globalisaatiota vastaan. Ranskan sosialistipuolueen nouseviin nimiin kuuluva Arnaud Montebourg erottaa toisistaan liikevasemmiston (gauche mouvementiste) ja hallintovasemmiston (gauche de gestion), joiden tulisi kyetä yhdistymään (Le Monde 6.7. 2003). Riittänee toivoa, että ne voisivat jotakin toisiltaan oppia.
SDP ja NKP järjestivät aatepoliittisen seminaarin eduskuntatalossa 27.4.1989. Alustukseni otsikko oli "Mihin Eurooppa tarvitsee vasemmistoa?" ja kysyin jospa sadan vuoden päästä koulujen historiakirjoissa niin Moskovassa, Helsingissä kuin Pariisissakin lukee:
"Vasemmisto niin sosialidemokraattisine kuin kommunistisine puolueineen oli teollisuusyhteiskunnan syntyyn ja kukoistukseen liittynyt poliittinen ilmiö. Sen synnyttivät teollistumisen murroksen aiheuttaneet suuret mullistukset ja nimenomaan suurteollisuuden rakentamiseen liittyivät sen historialliset, poliittiset ja sivistykselliset identiteetit. Se ei kyennyt vastaamaan 1900-luvun lopussa alkaneisiin suuriin ongelmiin ja mullistuksiin ihmisen, teknologian ja luonnon suhteissa."
Laimensin jatkaen "näin ei varmaan käy" sillä kun organisaatiot ovat olemassa niin ne täyttyvät uudella sisällöllä eli "jos teollisuuden ja työväenliikkeen sisällöt menevät niin jotain kai tulee tilalle". Vaisu ilmaisu "jotain kai tulee tilalle" oli jälkikäteen ajatellen paikallaan huhtikuussa. Mutta voiko tilalle sitten tulla mitä tahansa, jos nimittäin yhteys katkeaa em. materialistiseen perustaan eli työn maailmaan? Ainakin entisen jatkeeksi on 1970-luvulta lähtien tullut yhä uusia haasteita ja liikkeitä, jotka näkyvät puolueiden ohjelmissa ja sisäisissä aatekeskusteluissa.
Työväenidentiteetti kuitenkin sinnittelee edelleen myös "hallintovasemmiston" puolueissa, mikä näkyy esim. kritiikissä harjoitettua talouspolitiikkaa kohtaan. Suoranaista työläisidentiteetin ylpeyttä löydämme äärivasemmalta kuten trotskilaisen Arlette Laguillerin ja Lutte Ouvrieren menestys Ranskan presidentinvaalissa 2002 eli "aina vaan työläisleirissä" (Toujours dans la camp des travailleurs).
Ne "moral narratives" eli suuret kertomukset, joista puolueet saivat identiteettinsä, ovat kyllä melkoisesti ehtyneet. Yksi suuri kertomus oli antagonistinen suhde kapitalismiin. Karl Marxin näkemykseen yksityisomistuksesta tuli perisynnin vainua. Enää ei kysymys kapitalismista määrity yhtenä ja suurena perusvikana tai perusristiriitana. Italialainen politologi Marco Revelli, poliittisesti uuskommunistisen PRC:n kannattaja, (L'ospite nemico, L'Espresso 20.6. 2002) katsoo vasemmiston elävän oman identiteettinsä katoamisen draamaa. Se identiteetti tulee niin kaukaa, että "tulevaisuuden eettisten haasteiden kohtaamisessa sillä on käytössään kivikirveet". Hän tarkoittanee, että esim. geeniteknologiaan liittyviä ongelmia kolhitaan näillä kivikirveillä sellaisiksi palasiksi, että keskustelu ylipäänsä on mahdollista. Kirjassa Oltre il Novecento (Einaudi, Torino 2001) hän pohtii jäähyväisiä viime vuosisadalle eli "yli 1900-luvun". Tarkkaan ottaen hän tarkoittaa kautta 1914-1989 kuten asian myös englantilainen marxilainen historioitsija Eric Hobsbawm näkee. Tuon aikakauden kiistoilla ja hajaannuksilla ei siis enää ole juuri käyttöä.
Toisaalta Ranskan sosialistipuolueen poliitikko Henri Weber, entisiä trotskilaisia, toteaa vasemmiston "tulevan kaukaa ja menevän vielä kauas". Kirjassa "vasemmiston kauniista tulevaisuudesta" (Le Bel Avenir de la gauche, Seuil, Paris 2003) hän viittaa monissa maissa kärsittyihin vaalitappioihin ja kirjoituksiin vasemmiston, sosialidemokratian ja sosialismin kuolemasta mutta mihinkäs se tarkkaan ottaen tällä kertaa kuoli? Weber löytää ensimmäisen hautakirjoituksen vuodelta 1854, kun taloustieteilijä Louis Reybaud kommentoi kehitystä työväestön heinäkuussa 1848 kärsimän tappion jälkeen (14) "ainakin on lopullisesti päästy sosialismista ja sen hämäristä opeista".
Viime vuosien takaiskuihin on erilaisia vastauksia: radikaali vasemmisto katsoo hallintovasemmiston hajonneen taloudelliseen liberalismiin, globalisoitumiseen ja kyvyttömyyteen esittää näyttöjä. Selkeimmin trotskilaisuus julistaa vaihtoehtoaan ja siihen liittyen on syntynyt "antikapitalistisen vasemmiston" verkosto GACE (Conference de la Gauche anticapitaliste européenne). Toinen selitys antaa kauniin muistokirjoituksen: Sai kauniin kuoleman suurten saavutusten ja hyvinvointivaltion rakentamisen jälkeen.
Englannin kolmannen tien selitys sijoittuu em. lähtökohtien väliin. Sen ideologin Anthony Giddensin (Progressive Futures, July 2003) mielestä näiden puolueiden tappiot johtuivat siitä, etteivät ne toteuttaneet riittävällä ponnella kolmatta tietä hyvinvointivaltion uudistamisessa eivätkä osanneet vastata äänestäjien huoliin koskien rikollisuutta ja maahanmuuttoa.
Mutta Weberin usko vasemmiston kauniiseen tulevaisuuteen rakentuu siihen, että maailmanlaajuisesti ay-liike edelleen laajenee ja etenee seuraten Etelä-Korean esimerkkiä. Toiseksi vaaleja järjestetään yhä useammassa maassa ja myös entistä rehellisemmin. Kolmantena mainittakoon naisten järjestäytymisen ja aktiivisuuden eteneminen. Huomiomme kiintyy liiaksi taka-askeliin, jolloin ei nähdä prosessien etenemistä vaikka ehkä epätasaisesti. Weberin tavoin myös saksalainen marxilainen Wolfgang Fritz Haug (Jungle World 17.9.-03) torjuu puheet työyhteiskunnan lopusta vaikkei "maailmankokonaistyöläinen" ehkä suostu "proletariaatiksi" itseään nimittämään. Eikä Haug osaa kuvitella tunnusta "maailman immateriaalityöläisistä" (immaterial workers of the world).
Lisäksi vasemmistolla on edelleen arvonsa normaalina politiikan säädyllisyytenä eli korruptiolle ei altistuta siinä määrin mitä porvarillisissa puolueissa. Vasemmistossa ei sentään ole niin hyväksyttyä käyttää politiikkaa henkilökohtaisen rikastumisen välineenä, vaikka tätäkin tautia on monissa maissa liikkeellä. Italian sosialistipuolue PSI sortui Bettino Craxin kaudella poliitikkojen aineellisten etujen tavoitteluun.
Semantiikat työväenpuolueesta tai työläisten ja työläisiksi samaistuvien/määriteltävien liitosta kuuluvat menneisyyteen. Näkemykset työväestön eräänlaisesta esikoisoikeudesta - italialaisittain "centralita operaia" - eivät kiinnosta nykyajan vasemmistoa. Harvemmin silti nuo asiat on tietoisesti haluttu siirtää museoon. Bad Godesbergissä 1959 Saksan SPD teki kuitenkin tietoisen päätöksen jättää työväenpuolue menneisyyteen ja määritteli itsensä kansanpuolueeksi. Samalla hyväksyttiin markkinatalous avoimesti. Kuriositeettina todettakoon, että haluttiin päästä eroon myös sanasta "toveri", mutta sana palasi. Berliinin puoluekokouksessa joulukuussa 1989 kuuli, miten jotkut puhujat useaan otteeseen kaiuttivat "Genossen und Genossinnen".
Kuitenkin vanhalle identiteetille löytyi taas käyttöä 1980-luvun alussa kun Willy Brandtin johdolla alettiin kuunnella arvokumouksen ja nousevan vihreän liikkeen haasteita. Tälle postmaterialismille Richard Löwenthal esitti 1981 jyrkän kritiikkinsä eli SPD:n politiikan tulee edelleen olla selkeästi "työnjaollisen teollisuusyhteiskunnan" (arbeitsteilige Industriegesellschaft) puolesta kriitikkoja vastaan.
Vuoden 1989 Berliinin ohjelma edusti kuitenkin postmaterialismin linjaa. Sen taustalla oli myös sosiologi Ulrich Beckin teoria kapitalismin siirtymisestä tai muuntumisesta riskiyhteiskunnaksi eli ympäristöriskeihin liittyvä eriarvoisuus oli ohjelman uusia peruslähtökohtia. Lisäksi ohjelma filosofoi naisominaisuuksista ja erityisintressit saivat mukaan oman pointtinsa. Mutta ohjelma syntyi vanhassa nykyistä pienemmässä Saksassa. Sekin vaikutti siihen, että nyt halutaan uusi ohjelma, koska vanhassa nähdään liiallista "pelkoherkkyyttä" (Furchtbefindlichkeit). Se kirjasi eri pelot luonnon ja ympäristön suhteen ja siten ainakin ilmensi pelkäävänsä ihmisten pelkoja mm. ydinvoiman suhteen. Tällaisesta 1980-luvun skeptisyyden riipasta halutaan päästä eroon jo puolueen uskottavuuden vuoksi. Lisäksi keskusteluun nousi syksyllä 2003 "demokraattisen sosialismin" käsite. Joidenkin mielestä se joutaa pois, mutta selvä enemmistö pitää sitä edelleen tarpeellisenä perinteen ja identiteetin kannalta.
Italiassa alkoi ristiriitainen prosessi identiteetin suhteen, kun läntisen Euroopan suurin kommunistinen puolue PCI päätti ottaa etäisyyttä entiseen. Onnekkaasti pääsihteeri Achille Occhetto esitti nimenmuutosta lokakuun alussa 1989, siis juuri ennen kuin mullistus alkoi itäisessä Euroopassa. Jos halutaan sanoa virallisen lyhyesti niin PCI on muuntunut kommunistisesta sosialidemokraattiseksi. Silti nimi PDS (Partito Democratico di Sinistra) eli "vasemmiston demokraattinen puolue" jäi tarkoituksella tältä osin avoimeksi. Keskustelin kesäkuussa 1995 Italian pienen sosialistipuolueen SDI:n kansanedustajan Roberto Villettin kanssa ja hän määritteli PDS:n "entisten kommunistien sosialidemokraattiseksi puolueeksi". Vuoden 1998 alussa nimestä jätettiin Partito pois eli siitä tuli pelkkä DS.
Kuitenkin hieman syvemmällä tasolla voidaan sanoa, että em. pääsuunnan ohella identiteetissä tapahtui jakautumista toisistaan poikkeaviin suuntiin. Renato Covino kärjisti, että irtaantuminen kommunismista oli tapahtunut jo aikoja sitten mutta nyt irtaannuttaisiin reformistisesta sosialidemokratiasta edistyksellisen liberalismin suuntaan (Marx centouno, maggio 1990). Näinkin voidaan kärjistää sillä vasemmistodemokraateiksi muuntuminen jälkeen oli ikäänkuin vapaus suunnata myös yli sosialidemokratian kohti liberalismia. Puolueen johtajista Walter Veltronin visio oli Yhdysvaltain demokraattinen puolue. Yhtenä vaihtoehtona oli murrosvaiheessa liikekirjo eli "partito radicale di massa". Eräät nuoremmat sekä myös naisliikkeen tahot halusivat muokata puoluetta eri kansalaisliikkeiden ja aktivismien suuntaan.
Keskustan ja vasemmiston vaaliliitto Oliivi alkoi sitten 90-luvun puolivälissä muuntaa puoluetta, kun erityisesti Veltroni on ajanut prosessia, missä puolue asteittain muuntuisi osaksi oliiviliittoa. Lokakuussa 2003 työnimellä Partito Riformista on päätetty ryhtyä rakentamaan Oliiviliittoa federaatioksi, mutta laajat tahot DS:n sisällä näkevät tässä vaaroja.
Murrosvaiheessa kuitenkin merkittävät osat puoluetta halusivat jatkaa kommunismin tunnuksella ja niin syntyi 1991 PRC (Partito Rifondazione Comunista), mihin luontevasti perinteestä sijoittui työväenidentiteetin säilyminen. Siihen tuli mukaan myös pienempiä vasemmistoryhmiä kuten trotskilaisia. Myöhemmin PRC:stä on kahteen otteeseen tapahtunut lohkeamia DS:n suuntaan. Viimeksi vuonna 1998 syntyi Armando Cossuttan Italian kommunistinen puolue PCdI.
Blairin ja Giddensin kolmas tie tarkoittaa linjaa markkinaliberalismin ja "vanhan vasemmiston" tai "perinteisen vasemmistoajattelun" välillä. Linjan ansiona kyllä pitää sitä, että rikollisuus ja turvallisuus on selkeästi nostettu osaksi politiikan esityslistaa. Myös kompleksiton suhtautuminen maahanmuuton liepeillä oleviin ongelmiin kuuluu tähän. Toisaalta kriittisesti voidaan kysyä tarkoittaako kolmas tie myös linjaa totuuden ja valheen välillä, kuten on nähty Irakin sodan jälkipyykissä. Blairin politiikka tältä osin liittyy angloamerikkalaiseen "imperiaaliseen kutsumukseen".
Englannin New Labourille ei ulkopuolelta juuri haluta reseptejä siitä, miten yhteiskuntaa kasaillaan kokoon pitkän oikeistokauden jälkeen. Varmasti on järkeä siinä, että haetaan oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoa ja keskinäissuhdetta. Arkisemmalla tasolla toivoisi näyttöä vaikka ratojen kunnostamisessa. Mutta mitä arvoa pitkällä tähtäimellä on sillä, että niin paljon polemisoidaan "vanhavasemmistolaisia" vastaan puolueen sisällä ja ulkona? Samaten kolmas tie harrastaa oppimestarimaisuutta manner-Euroopan vasemmiston suuntaan ja tämä koskee erityisesti Englannin ja Ranskan suhdetta kun Ranskassa vasemmisto kärsi katkerat tappiot 2002.
Noita tappioita voidaan verrata menestyksiin kunnallisvaaleissa 2001. Bertrand Delanoen yllättävä nousu pormestariksi Pariisissa 2001 toi uuden käsitteen "bobos" eli poheemiporvaristo, jonka varassa voidaan menestyä. Vaalisosiologisesti ajatellen oikeiston kaupunkirakentaminen sysäsi köyhiä ja työväestöä sodan jälkeen yhä enemmän Pariisin rajojen ulkopuolelle. Oikeiston valtarakenne alkoi kuitenkin rappeutua väärinkäytöksiin ja skandaaleihin ja niin laajat tahot uusia keski- ja ylempiäkin kerroksia alkoi siitä vieraantua ja kääntyä vasemmalle.
Jacques Julliard (Requiem pour une illusion, Le Nouvel Observateur 19.9.-02) kiteyttää vuosien 2001-2002 erot niin, että alemmat kansanryhmät (classes populaires) kokevat joutuneensa vasemmiston hylkäämiksi, koska sosialistipuolue PS pääosin nojautuu "boboihin". Hän kärjistää niin, että kun kerran uusien identiteettien ja vähemmistöoikeuksien - Delanoe toi avoimesti esiin seksuaalisen identiteettinsä - parissa menestytään niin ei olisi niin väliä vaikka "alaproletaarien" parissa menetetään äärioikealle tai myös äärivasemmalle trotskilaisten suuntaan.
Ranskan sosialistien parissa ei juuri uskota siihen, että Kanaalin takaa löytyisi oikeita reseptejä. Kehno vaalimenestys 2002 ei sinänsä todista politiikan epäonnistumista. Vuosien 1997-2002 politiikkaa ei tarvitse hävetä EU-maiden tasolla. Voi sanoa, että perinteisillä kollektiivisilla mittareilla nähtynä politiikka oli onnistunutta mutta nyt korostuivat uudet vaakasuorat alueelliset erot kuten lähiöiden ja erityisesti maahanmuuttajataustaisen nuorison ongelmat.
Takaiskujen jälkeen käytettiin joitakin tärkeitä puheenvuoroja. Sosialisti-intellektuelli Pierre Rosanvallonin mukaan ongelma ei niinkään ole se, että puolueet pettävät joukkonsa - se tavallinen hokema - vaan yhteiskunnan vaikealukuisuus (Réinventer la gauche, Le Nouvel Observateur 23.5. -02). Todellisuus torjuu niitä perinteisiä käsitteitä, joilla siihen halutaan tarttua. On olemassa kriisi nähdyn todellisuuden ja ajatellun todellisuuden välillä. Siis vasemmiston keskustelu olisi tuota ajateltua todellisuutta, joka on ristiriidassa sen kanssa mitä esim. alemmat kansanluokat erityisesti asuinympäristössään näkevät.
Rosanvallonin mukaan tarvitaan sosiologisempaa selittämisen tyyppiä vasemmiston kriisistä. Pitäisi kyetä käsittämään niitä yksilöllisten ja kollektiivisten identiteettien muodonmuutoksia, jotka ovat syvästi muuttaneet yhteiskuntaa viimeisten parinkymmenen vuoden aikana: "Tässä mielessä täytyy tulla uudestaan marxilaiseksi jotta kyetään dekryptoimaan täsmällisyydellä uusia tuotannon ja organisaation muotoja." Puhe individualisoitumisesta ei riitä vaan pitää paremmin käsittää pelkojen ilmenemismuotoja ja uusia turvallisuuden tarpeita.
Ranskalaisen vasemmiston perinteisiin kuuluu, että hallituksessa ja oppositiossa puhutaan niin eri kieltä. Oppositiossa palataan linjaan, joka on melko "marxisante" eli peruskäsitteisiin. Se oli vallitseva reaktio PS:n piirissä. Puoluejohdosta erityisesti Weber entisenä trotskilaisena edustaa tätä linjaa. Toki se oli kommunistiselle puolueelle PCF:lle vieläkin helpompi reaktio. Kevään 2003 puoluekokous osoitti sisäisten jännitteiden kasvua. Puoluejohtajana Roger Hue oli kuukausia kampanjoinut puolueen aatteellisen linjan uudistamista uudella nimellä Nouvelle Parti Communiste (vrt. New Labour), mutta idea ei innostanut.
Vertauksen vuoksi voi todeta, että Italian PRC:n tapauksessa sana Rifondazione on itsenäistynyt puolueen imagoksi. Mutta sanat Nouvelle tai New eivät voi itsenäistyä. Siten nimiesitys ei edes kantanut PCF:n kevään kokoukseen asti. Puolueen on vaikeaa toipua siitä traumasta, että presidentinvaalissa 2002 jo kaksi trotskilaista ehdokasta sai enemmän ääniä kuin Hue.
Ranska on vuosikausia ollut edelläkävijämaa äärioikeiston osalta. Se on myös edelläkävijä uuden radikaalivasemmiston nousussa. Hallitusvalmiin vasemmiston vasemmalta puolen löytyy siis merkittävääkin äänestäjäkuntaa, jonka parissa siis trotskilaiset ovat vakiinnuttaneet asemiaan. Kommunistisen puolueen kannalta tämä kehitys on huolestuttava, koska se nakertaa puolueen vasenta reunaa.
Saksan SPD:n takavuosien ideologi Thomas Meyer katsoo, että periaateohjelmat saattavat johtaa sivuun puolueen politiikasta, mutta eivät ne silti ole tarkoituksellista harhaanjohtamista (Vetomacht oder Gestaltungskraft? Die Neue Gesellschaft, Oktober 2001). Ohjelmien lähtökohtiin viitataan julkisesti ja niistä seuraa perusteita sisäisiin linjakamppailuihin. Sisäänpäin ohjelmat ovat integraatiota ja orientaatiota ja julkisuuteen niin värväystä kuin hyökkäyspintojen minimointia eli sitä, etteivät kriitikot pääsisi ohjelmaan kiinni vaan iskut kimmoaisivat sivuun.
Tämä hyökkäyspintojen minimointi näkyy myös siinä, mitä sanotaan hyvinvointivaltion, markkinatalouden ja kapitalismin suhteesta. Vasemmisto ei ole tekemisissä pelkästään hyvinvointivaltion vaan myös kapitalismin kanssa joskin siitä puhutaan yleensä vain kansainvälisellä ja nyt globaalilla tasolla. Markkinatalous on hyväksytty vuosikymmeniä mutta vainko välttämättömänä pahana? Saksan SPD ensimmäisenä siis hyväksyi 1959 avoimemmin markkinatalouden mutta "kilpailuna". Saksan PDS hyväksyi lokakuussa 2003 uuden periaateohjelman, missä se haluaa tehdä oman rauhansa markkinatalouden kanssa. Yrittäjätoiminta ja voittointressi nähdään tärkeinä edellytyksinä "innovaatioille ja taloudelliselle suorituskyvylle". Tämä kannanotto on sikäli tärkeä, ettei puoluetta enää voitaisi syyttää keskitetyn valtiollisen suunnitelmatalouden kannattamisesta.
Silti edelleen täytyy puhua kapitalismista mutta silloin pitää puhua jostakin erityisestä muodosta. Melko laajalti katsotaan nyt, että "shareholder-value-capitalism" eli se että tuijotetaan vain osakkeen päivittäiskurssiin, on lyhytnäköistä ja ristiriitoja kärjistävää kehitystä. Säätelyä ja puitteita on siten saatava taas kunniaan. Lisäksi vasemmiston on edelleen kyettävä antamaan jotakin sisältöä "edistykselle". Sen suhteen skeptisyyteen vajoavaa vasemmistoa ei tarvita.