Mihail Aleksandrovitsh Bakunin (1814 – 1876) ei ollut vain anarkismin oppi-isä, jonkalaisena hänet nykyisin muistetaan. Alun perin Marxia vain 4 vuotta vanhempi Bakunin lukeutui samaan 1830- ja 1840-lukujen nuorhegeliläiseen filosofipolveen mihin Marxkin. 1840-luvun alun radikaali filosofipolvi oli kansainvälinen ilmiö, joka heijastui koko Eurooppaan, myös Suomen kaltaiseen periferiaan. Jopa Snellman voidaan tietyin varauksin – hän oli pikemmin "vasenta keskustaa" kuin varsinaista vasemmistoa – lukea siihen. Matti Virtasen Fennomanian perilliset -kirjan tulkintakaavaa soveltaakseni voitaisiin sanoa, että 1840-luvun alkupuolen radikaali aatteellinen kuohunta muodosti sen "avainkokemuksen", joka konstituoi noina vuosina vähän päälle parikymppisistä miehistä Vormärz-sukupolven (tai, kuten Suomessa, kansallisen heräämisen ja fennomanian perustanlaskijoiden sukupolven).
Ilmaisut "nuorhegeliläinen" tai "Hegelin koulukunnan vasemmisto" (jonka nimityksen Heinrich Heine antoi tälle suuntaukselle 1830-luvulla) kattavat oikeastaan varsin huonosti sen, mistä oli kyse. Tarkan filosofisessa mielessä hegeliläinen vasemmisto näet oli melko heterogeeninen, ja monet sen keskeisistä edustajista, kuten Feuerbach, sanoutuivat jo 1840-luvulle tultaessa kokonaan irti Hegelistä (Feuerbachin ohjelmallinen artikkeli Zur Kritik der Hegelschen Philosophie ilmestyi jo 1839). Parempi yhteinen nimittäjä löytyisikin kutsumalla sitä "Vormärz-filosofiaksi", eli radikaaliksi ajatteluksi, joka edelsi ja valmisteli maaliskuun 1848 vallankumousta Saksassa ja Euroopassa. Luonnehdinta on sikälikin oikeutettua, että vuosi 1848 muodostaa tällöin kesuuran, jonka jälkeen vasemmistohegeliläisyys hajoaa lopullisesti toisistaan riippumattomiin, jopa vihamielisiin suuntauksiin: marxismi, Feuerbachin antropologismi, Arnold Rugen ja muiden saksalaisten emigranttien liberalismi, Stirnerin "individuaali-anarkismi" – ja Bakuninin valtoin anarkismi.
Palaan kohta tähän hajaannukseen ja siihen, miten Marxista ja Bakuninista tuli sovittamattomat viholliset. Mutta silti on muistettava, että Bakuninin ja Marxin tiet olivat alkuvaiheessa jos eivät yhtenevät, niin kuitenkin lähellä toisiaan. He myös tapasivat toisensa 1840-luvun alussa Berliinissä vasemmistohegeliläisten ns. Doktorklubin puitteissa, ja Marx suhtautui pitkään tähän vallankumoukselliseen venäläiseen suurella kunnioituksella ja myötätunnolla.
Ensin lyhyesti Bakuninin elämänvaiheista. Bakunin syntyi aatelisperheeseen; isä omisti maatilan ja 500 sielua Tverin läänissä. Hän sai upseerikoulutuksen, mutta ei viihtynyt väessä, vaan karkasi 19-vuotiaana Moskovaan, missä tapasi mm. Belinskin ja Herzenin, jotka opastivat hänet saksalaisen filosofian pariin. Bakunin innostui etenkin Hegelistä, 1840 hän matkusti Berliiniin opiskellakseen filosofiaa Humboldt-yliopistossa. Täällä hän tutustui Hegelin koulukunnan radikaalimpaan ns. vasemmistolaiseen siipeen ja sitä kautta siirtyi varhaissosialismin vaikutuspiiriin. Hän osallistui vuioden 1848-49 vallankumouksen taisteluihin Prahassa (jonka asukkaat tosin olivat laiskoja nousemaan barrikaadeille) ja sitten Dresdenissä. Saksilaiset pidättivät Bakuninin 1849 Dresdenin kapinan kukistamisen jälkeen, luovuttivat hänet vaarallisena vallankumousmiehenä itävaltalaisille ja nämä lopulta puolestaan venäläisille 1851. Hänet suljettiin ensin Pietari-Paavalin linnoitukseen ja karkoitettiin sitten Siperiaan. Oleskeltuaan vuosikausia Siperiassa – jona aikana hän jopa ehti avioitua Irkutskissa – Bakunin karkasi, saapui Lontooseen 1861 venäläisten emigranttien Herzenin ja Ogarjovin piiriin ja alkoi uudestaan toimia vallankumousliikkeessä.
Tähän aikaan Bakunin kannatti panslavistisia aatteita, mutta tulkitsi ne omalla tavallaan: Itävallan ja Venäjän keisarikunnat piti murskattaman ja kaikki slaavit vapautettaman federatiivisen valtion muodossa. Herzen piti Bakuninin äärimmäisyysasenteita rasittavina eikä suostunut ottamaan tätä oman Kolokol-lehtensä toimittajaksi. Kun Puolassa puhkesi 1863 kapina, Bakunin alkoi innoissaan organisoida venäläisten vapaaehtoisten joukko-osastoa kapinallisten tueksi. Osaston retki päättyi surkeasti tavalla, joka johti useimpien kuolemaan, ja tämä pilasi lopullisesti Bakuninin maineen panslavistisena poliitikkona. Seikkailtuaan mm. Ruotsissa, missä yritti kiihottaa ruotsalaisia sotaan Venäjää vastaan Suomen liittämiseksi takaisin pohjoismaiseen valtioliittoon,1 Bakunin kääri kamppeensa kokoon ja muutti asumaan ensin Italiaan, myöhemmin Sveitsiin.
1860-luvun loppupuolella Bakuninin katsomukset taas muuttuvat; panslavismi jää syrjään ja hän alkaa kiinnostua sosiaalisesta vallankumouksesta yleensä. Hän oli liittynyt Internationaaliin jo 1864 tavattuaan Marxin Lontoossa. Tarkoitus oli, että Bakunin toimisi Internationaalin periaatteiden puolesta Italiassa ja Sveitsissä, mutta toisin kävi. Hän perusti oman salaisen organisaationsa, jonka tarkoituksena oli "saattaa ensin eurooppalainen, sitten koko maailmanyhteisö vapauden, järjen, oikeudenmukaisuuden ja työn perustalle". Hän liittyi myös porvarilliseen Rauhan ja vapauden liigaan peräti sen keskuskomitean jäsenä (vaikka siis toimi samalla Internationaalissa), mutta melko pian hän lähti Liigasta 18 kannattajansa ohella, koska se ei tahtonut hyväksyä hänen radikaalia ohjelmaansa, ja perusti "Sosialistisen demokratian kansainvälisen allianssin", jonka ohjelma oli anarkistinen. Bakunin vaati, että Allianssi saisi olla mukana Internationaalissa omalla ohjelmallaan ja omana erityisenä järjestönään. Välirikko Marxin johtaman Internationaalin kanssa oli vääjäämätön, mutta konflikti kesti vuosikausia. Bakuninilla oli tiettyä kannatusta, minkä takia Marx ei halunnut heti heittää häntä ulos Internationaalista. Venäläinen tutkija M. A. Timofejev kirjoittaa:
"Bakuninin maksimalismi, joka vaati välitöntä valtion lakkauttamista, välitöntä vallankumouksen järjestämistä, irtisanoutui työväenliikkeen pitköaikaisesta ja järjestelmällisestä organisointityöstä, löysi vastakaikua niiden työläisten ja pikkuporvariston edustajien parista, jotka kärsivät erityisen paljon 'villin' kapitalismin häikäilemättömästä ihmiset alle murskaavasta voittokulusta [...] Ei ole sattuma, että hänen aatteitaan kannatettiin Espanjassa ja Italiassa, tuon ajan Euroopan eniten jälkeenjääneissä maissa".2
Marxistien ja bakunistien välinen kamppailu oli huipussaan vuoden 1870 paikkeilla. David MacLellan tiivistää ydinkysymykset edelleen lukemisen arvoisessa Marx-elämäkerrassaan:
"Bakuninin Juran liitto [tämä oli Internationaalissa vaikuttava bakunistinen ryhmäkunta – V.O.] toi oppositioasenteet ilmi marraskuussa 1871 lähettämässään kiertokirjeessä. Siinä tuomittiin Internationaalin autoritaarisuus ja hierarkkisuus, syytettiin pääneuvostoa sen omaksumasta hallituksen roolista ja ehdotettiin sen korvaamista kirjeenvaihtotoimistolla, joka olisi kansallisosastoja yhdistävä vapaa liittoutuma. Marx kirjoitti pääneuvostolle vastineen, joka tunnetaan nimellä Näennäistä hajannusta Internationaalissa. Siinä hän oikeutetusti osoittaa, miten hyödyttömiä ja turhia monet anarkistien opeista olivat".3
Mainitussa vastineessaan Marx antaa Bakuninin anarkismista murska-arvion rinnastaen heidät lassallelaisiin ja muihin lahkolaisiin, joiden olemassaolo
"on oikeutettua silloin kuin proletariaatti ei ole vielä kyllin kehittynyttä toimiakseen luokkana. Yksittäiset ajattelijat kohdistavat kritiikkiä yhteiskunnallisiin vastakohtiin ja esittävät samalla niille mielikuvituksellisen ratkaisun. Työläisjoukkojen tehtäväksi jää tällöin vain hyväksyä ratkaisu, propagoida sitä ja toteuttaa se käytännössä. Näiden yksittäisten henkilöiden aloitteesta syntyneiden lahkojen luonteeseen kuuluu, että ne pitävät kaikkea todellista toimintaa, politiikkaa, lakkoja, ammattiyhdistyksiä, lyhyesti sanottuna kaikkea joukkoliikettä itselleen vieraana ja pysyttäytyvät erossa niistä. Proletaariset joukot jäävät aina välinpitämättömiksi lahkojen propagandalle tai suhtautuvat siihen vihamielisestikin".4
Marx siis pitää Bakuninin anarkismia vielä kypsymättömän työväenliikkeen "lastentautina". Siinä hän ehkä ajatteli liian toiveikkaasti, sillä anarkistinen traditio on tullut jäädäkseen; sitä on esiintynyt ennen kaikkea Etelä-Euroopassa (Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa). Vaikka Internationaali Haagin kokouksessaan 1872 hyväksyikin Marxin ehdotuksen Bakuninin ryhmäkunnan erottamisesta, olivat sisäiset riitaisuudet kuitenkin niin pahasti haitanneet järjestön toimintaa, että Haagissa päätettiin myös – Engelsin ehdotuksesta – siirtää Internationaalin pääneuvosto New Yorkiin. "Marx halusi varmistaa millä hinnalla tahansa, että bakuninilaiset eivät saisi enemmistöä seuraavaan kongressiin ja että hänellä säilyisi yhä mahdollisuus vaikuttaa pääneuvostoon (blanquilaisilla oli siellä kiusallisen suuri edustus). Jos Lontoo olisi pysynyt sijaintipaikkana, kummankin tavoitteen toteutuminen olisi ollut epävarma", toteaa MacLellan.5
Siirto Amerikkaan näivetti kuitenkin Internationaalin, joka lopulta lakkautettiin 1876 Philadelphian kongressissa. Heti Haagin kongressin jälkeen anarkistit järjestivät kilpailevan kongressin, johon tosin osallistui vain italialaisia, espanjalaisia ja sveitsiläisiä; tämä anarkistinen internationaali sinnitteli kuitenkin vuoteen 1877 asti ennen kuin hajosi. "Marxin linjan" ja "Bakuninin linjan" yhteenotto työväenliikkeessä oli siis johtanut melkoiseen katastrofiin, joskin kehityksen taustalla oli myös muita syitä – ennen kaikkea Pariisin kommuunin kukistamista (1871) seurannut yleinen työväenliikkeen heikkoudentila.
Anarkistit ovat myöhemmin esittäneet, että Internationaalin todellinen hajottaja ei suinkaan ollut Bakunin, vaan Marx itse, joka pelkäsi vaikutusvaltansa menettämistä niin paljon, että mieluummin antoi Internationaalin tuhoutua kuin salli sen luisumisen bakunistien käsiin. Väitteestä voi keskustella. Marxin Bakuninin-vastainen polemiikki oli kieltämättä räikeää. Toisaalta näyttää siltä, että Marxilla ei suinkaan ollut ambitioita päästä "kansainvälisen työväenjohtajan" asemaan, vaan hän pikemminkin tuntui kaipaavan takaisin British Museumin lukusalin rauhaan, jatkamaan keskeneräisiksi jääneitä tieteellisiä töitään. "Kun Marxin aikaa ei ollut liiennyt Pääomalle, hän oli alkanut turhautua yhä enemmän", kirjoittaa MacLellan. "Hän oli näköjään jo syyskuussa 1871 vakavasti harkinnut vetäytymistä syrjään Internationaalista. Toukokuussa 1872 hän teki siitä lopullisen päätöksen".6
Madeleine Grawitz taas katsoo kohdettaan sympatisoivassa Bakunin-elämäkerrassa ensin, että Marx olisi valehdellut väittäessään Bakuninin Allianssia ja salaisia järjestöjä vaarallisiksi hajottajiksi; todellisuudessa näitä järjestöjä ei ollut olemassa muualla kuin Bakuninin mielikuvituksessa, ja Allianssilla Bakunin sitäpaitsi ei – anarkistisen oppinsa mukaisesti – ollutkaan tarkoittanut mitään tiukasti organisoitua ryhmäkuntaa. Toisaalta Grawitzkin myöntää Marxin teoreettisen kritiikin oikeutuksen. Itse ajatus, että salaseura olisi työväenliikkeelle sovelias toimintamuoto, oli näet Marxista vaarallinen ja hän oli aina taistellut sitä vastaan; jo 1840-luvulla hän oli tämän takia pannut välit poikki Weitlingiin ja riitaantunut myös Kommunistien liiton kanssa, jotka yrittivät Marxin mukaan "improvisoida vallankumouksen ilman vallankumouksen edellytyksiä". Marxin "lahkoiksi" luonnehtimat salaseurat "olivat hänelle merkki työväenluokan puutteellisesta kypsyydestä. Hän näkee kapitalismin ja teollisen aikakauden kehittyneen vaiheen vallitsevan Englannissa ja [...] unelmoi järjestäytyneestä työväenluokasta, joka valloittaa poliittisen vallan".7
Tämä Bakuninista ja politiikasta. Tarkastelemme vielä lyhyesti hänen aatteitaan. "1840-lukulaisesta" taustastaan huolimatta Bakuninia ei enää myöhemmissä kehitysvaiheissaan voi luonnehtia hegeliläiseksi. Alun perin Hegelin filosofia oli hänestä "todellisuuden filosofiaa" ja keino voittaa se romantismi, joka kuvastui esim. slavofiilien ajattelussa. Mutta radikalisoituessaan 1840-luvulla tarkisti Bakunin myös maailmankatsomustaan, ja hänen filosofisten intressiensä keskiöön nousi teologian ja metafysiikan kritiikki. Metafysiikan torjuminen sai hänet myös kriittisemmäksi Hegelin filosofiaa kohtaan.
Kesällä 1842 ilmestyy vasemmistohegelistin ja Marxin työtoverin Arnold Rugen lehdessä Deutsche Jahrbücher für Wissenschaft und Kunst Bakuninin ensimmäinen poliittinen kiistakirjoitus Die Reaktion in Deutschland (Taantumus Saksassa). Siinä Bakunin julistaa, että "vapaus, vapauden realisointi – kuka voi kiistää, etteikö tämä sana nyt olisi päällimmäisenä historian päiväjärjestyksessä?". Hegelin dialektiikkaan vedoten hän tuomitsee vallitsevan "positiivisen" olotilan ja ylistää sen negaatiota. Demokratian prinsiippi on Bakuninin mukaan tällä hetkellä nimenomaan negaation prinsiippi. Vallankumous on luovaa toimintaa, jonka luovuuden täytyy käydä negaation, olemassaolevan kiellon kautta. Artikkeli päättyy kohua herättävästi: "... Asettukaamme siis luottavasti sen ikuisen hengen varaan, joka vain sen tähden tuhoaa ja hävittää, koska se on kaiken elämän tutkimaton ja ikuisesti luova lähde. – Hävityksen ilo on samalla luovaa iloa!"8
Nämä ajatuskulut voidaan sinänsä vielä sijoittaa hegeliläisen affirmaatio-negaatio-negaation negaatio-dialektiikan puitteisiin, mutta on merkille pantavaa, miten Bakunin korostaa negaation, kieltämisen keskeistä roolia tavalla, joka jo tuntuu ennakoivan myöhempiä 1800-luvun aatevirtauksia, ennen kaikkea Nietzscheä. Negaatio ei enää ole sillä tavalla ohimenevä, alisteinen vaihe kahden positiivisen välillä, kuin vielä Hegelillä, vaan sillä alkaa Bakuninilla olla jo arvoa sinänsä.
Kysymys negaation merkityksestä ei ole pelkkä äabstraktia spekulointia, sillä vakaumus, että negatiivinen, olemassaolevan kieltäminen, on jotain jollei hyvää, niin ainakin "terveellistä", lyö leimansa koko Bakuninin myöhempäänkin maailmankatsomukseen. Niinpä Bakunin määrittelee vapauden ennen kaikkea negatiivisin termein: vapaus on, sanoo hän eräässä myöhemmässä kirjoituksessaan, "tietoista ja etenevää eläimellisen luonnon kieltämistä ihmisessä", negaatiota, joka "luo henkisten ja moraalisten vakaumusten, ideoiden maailman".9 Jopa moraali siis perustuu viime kädessä negaatio-operaatiolle.
Kun Bakuninin vapaus-käsitettä tarkastelee lähemmin, huomaakin, että siihen liittyy ajatus destruktiivisen toiminnan välttämättömyydestä. Vapauden peruselementtinä on kapina, nimenomaan siinä mielessä mikä sisältyy venäjän kielen sanaan bunt: kapinointi itsetarkoituksena, ilman selkeitä tavoitteita.10 Ihminen kapinoi sekä luontoa että yhteiskuntaa vastaan. Luonnonlakeja ihminen ei ehkä voi muuttaa, ja sikäli kapina luontoa vastaan ei onnistu, mutta yhteiskuntaa vastaan se onnistuu paremmin. Ihminen voi ja hänen pitääkin kapinoida kahta yhteiskunnan perusinstituutiota, kirkkoa ja valtiota vastaan. Kapinassa valtio hävitetään, ja sen tilalle tulee Bakuninin mukaan itsehallinnollinen, vapaasti organisoituva yhteiskunta.
Voidaan saksalaisen filosofianhistorioitsijan Goerdtin tapaan puhua Bakuninin "antropologiasta", joka pohjautuu ajatukselle, että ihmiskunnan historia perustuu ennen kaikkea kolmen periaatteen vaikutukselle. Nämä ovat 1. ihmisen animaalisuus (so ihminen osana eläinkuntaa); 2. ajattelu; 3. kapinointi (bunt), joiden ulkoisina ilmentyminä ovat talous, tiede ja vapaus. Talous pitää huolen ihmisen animaalisista tarpeista, ajattelu synnyttää tieteen, ja kapinointi tekee ihmisestä sen, mitä hän varsinaisesti on.
Kiinnostavaa on, että toisin kuin Marxilla, jolle uskonnon kritiikki oli aina sivuseikka, kapinointi Jumalaa vastaan on Bakuninille jopa vapauden ensi ilmaus. "Jos Jumala on kaikki, silloin reaalinen maailma ja ihminen eivät ole mitään [...] Jos Jumala on isäntä, ihminen on orja", julisti Bakunin eräässä myöhäisteoksessaan.11Uskonnollinen alistuminen ja orjuutus tuottaa Bakuninin mielestä kausaalisesti myös yhteiskunnallisen orjuutuksen:
"Jumalan orjina ihmisten on pakko olla myös Kirkon ja Valtion orjia [...] Siis, jos emme halua alistua orjuuteen [...], emme saa tehdä pienintäkään myönnytystä yhtä vähän teologian kuin metafysiikankaan Jumalalle. Mystiikan aakkosten mukaan näet sen, joka on sanonut A, täytyy sanoa myös Z. Ja joka haluaa palvoa Jumalaa, sen täytyy – ilman mitään lapsekkaita illuusioita – rehdisti luopua vapaudestaan ja inhimillisyydestään".12
Ja heti tämän jälkeen Bakunin jopa esittää käänteisen "ontologisen todistuksen": "Jos Jumala on olemassa, ihminen on orja. Mutta ihminen voi ja hänen täytyy olla vapaa. Siispä Jumalaa ei ole". Tässä on jo Nietzschen ajatus Jumalan kuolemasta lausuttu täysin selvästi julki.
Bakuninin voi ehkä sanoa radikalisoivan Feuerbachin vanhaa teemaa uskonnosta pääasiallisena vieraantumisen muotona, mutta on selvää, ettei Marx tietenkään olisi hyväksynyt kantaa, jossa yhteiskunnan perustan ja päällysrakenteen väliset suhteet keikautetaan ylösalaisin, kuten Bakunin tekee. Juuri Bakuninin opissa uskonnosta, joka käytännössä ei ole paljon muuta kuin nyrkin heristelyä taivasta kohti, tulee hänen ajattelunsa subjektivistinen piirre erityisen voimakkaasti esiin. Ihminen on Jumalaa vastaan kapinoiva Prometheus, jota kuitenkaan, toisin kuin Prometheusta, ei rangaista, koska Jumalaa ei oikeastaan olekaan. Ihminen on näin oman itsensä täysivaltainen lainsäätäjä, eikä – voimme lisätä – moraalillakaan ole lopulta muuta perustaa kuin "sic volo, sic jubeo".
Bakuninilla uskonnon-, kirkon- ja valtionvastaisuus sulautuvat yhteen. "Mitä on valtio?", kysyy hän eräässä 1860-luvun lopulla laatimassaan ohjelmaluonnoksessa, ja vastaa: "Valtio on jonkun uskonnon nimissä kansanjoukkojen yläpuolelle asettuva jumalallisen ja inhimillisen vallan ja holhouksen periaatteelle rakentuva historiallinen organisaatio". Valtio on "kirkon nuorempi veli. Valtio ei voi osoittaa mitään olemassaoloaan oikeuttavaa reaalista perustaa, paitsi jonkun teologisen tai metafyysisen idean. Koska valtio on luonnostaan inhimillisen oikeudenmukaisuuden vastainen, sen täytyy vääjäämättä pohjautua teologiselle tai metafyysiselle fiktiolle".13 Voidaan siis sanoa, että Bakuninilta puuttuu – hänen julkilausutusta materialismistaan huolimatta – todellinen materialistinen teoria valtion synnystä.
Bakuninin subjektivismi johtaa hänet myös tuomitsemaan modernin luonnontieteen, ja asettamaan tieteen ja "elämän" vastakkain. Tiede perustuu yleisille ideoille, kirjoittaa Bakunin, ja "yleinen idea on aina [...] reaalisen elämän kieltämistä". Tiede käsittelee vain todellisuutta koskevia ajatuksia, ei itse todellisuutta. Tieteen "missiona" on osoittaa ja todeta olioiden väliset yleiset suhteet, ja siinä se voi olla hyödyksi; mutta kuitenkin "tiede on vain elämän kompassi, se ei ole elämää. Tiede on persoonatonta, yleistä, abstraktia, ei-tunneperäistä, lakien kaltaista [...] Elämä taas on tosin nopeakulkuista ja ohimenevää, mutta se on täynnänsä todellisuutta ja yksilöllisyyttä, tunneperäisyyttä, kiihkoa, iloja, pyrkimyksiä, tarpeita ja intohimoja". Tiede ei Bakuninin mukaan luo mitään, vaan ainoastaan toteaa sen, mitä elämä on luonut; tiedemiehiä voidaan hänen mielestään verrata "kuolemattoman tohtori Faustin pedanttiseen oppilaaseen Wagneriin", joka ei kyennyt saamaan aikaan sen kummempaa kuin lasipullossa puoli-elämää viettävän Homunculuksen.14
Nämä Bakuninin rivit voidaan tietysti lukea 1800-luvun toisella puoliskolla jo kehkeytyneen varhaisen positivismin (Comte, Spencer) ja yleensä empiristisen luonnontieteen kritiikkinä. Onhan tunnettua, kuinka myös Marx suhtautui arvostelevasti Darwinin "karkean englantilaiseen metodiin", vaikka muuten pitikin tämän Lajien syntyä tieteellisenä suursaavutuksena. Bakuninin raivo tiedettä kohtaan ylittää kuitenkin kaikki positivismikritiikin rajat ja kohdistuu jo tieteeseen yleensä. On helppo nähdä, että nimenomaan tieteellisen objektiivisuuden vaatimus ärsyttää valtoimen subjektiivisuuden puolestapuhujaa Bakuninia. Nurjassa suhtautumisessaan tieteeseen Bakunin myös eroaa maanmiehestään Pjotr Kropotkinista (1842-1921), jokma edusti jo seuraavan sukupolven venäläistä anarkismia. Kropotkin etsi perusteluja opilleen juuri modernista luonnontieteestä ja biologiasta (hän esimerkiksi arvosteli darwinistista oppia "olemassaolon taisteluista" viittaamalla tutkimuksen osoittamiin yhteistyöilmiöihin eläin- ja kasvimaailmassa). Tässä Marx, joka seurasi hyvin kiinnostuneena luonnontieteiden edistymistä ja korosti myös oman teoriansa perustuvan empiiriselle fakta-aineistolle, oli lähempänä Kropotkinia, kun sen sijaan Bakuninin teoretisointi lähtee yleisistä periaatteista.
Lisäksi kannattaa panna merkille se tapa, miten Bakunin asettaa "kylmän" ja rationaalisen tieteen "lämmintä" elämää vastaan. Tässäkin Bakuninin ajatuskulut konvergoivat 1800-luvun lopulta lähtien kehkeytyvän "elämänfilosofian", ennen kaikkea Nietzschen ajatuksiin.
Nopeakin perehtyminen Bakuninin ja anarkistien ohjelmaan tekee nopeasti ilmeiseksi, että niiden lähtökohdista ei välirikkoa Marxin kanssa olisi voinut välttää. Bakunin ja hänen kannattajansa näet vaativat oman valtionvastaisen anarkisminsa ohjelman mukaisesti luopumista poliittisesta taistelusta, koska se juuri oli valtiollista toimintaa ja toimintaa valtion ehdoilla; lisäksi he kannattivat työväenjärjestöjen lakkauttamista ja korvaamista autonomisilla yksiköillä. Työväenliikkeestä piti kaikki "auktoriteetti" poistaa, mikä olisi merkinnyt myös sen johtavien elimien lakkauttamista.
Kaikki tämä on jo vanhastaan tunnettua. Marxin ja Bakuninin suhteissa on kuitenkin kiinnostavia puolia, joista tiedetään vielä vähän, ja joita kannattaisi tutkia tarkemmin. Mainitsen tässä vain ohimennen yhden tällaisen. Bakunin oli solminut suhteita venäläisen terroristi-vallankumoukselliseen Sergei Netshajeviin, joka 1869 murhasi raa'asti Pietarissa erään ilmiantajaksi epäilemänsä salaliittonsa jäsenen. Tapahtuma herätti suurta huomiota ja kompromettoi Bakuninia pahasti. Marx sai tästä tietysti uusia aseita Bakuninia vastaan käymäänsä taisteluun tuomiten "netshajevilaisten" menetelmät jyrkin sanoin pamfletissaan Näennäistä hajaannusta Internationaalissa. "Netshajevin juttu" sai kuitenkin erityistä painoa sen johdosta, että myös Fjodor Dostojevski kiinnostui siitä ja laati oikeudenkäyuntiasiakirjojen pohjalta romaaninsa Riivaajat, joka käsittelee Bakuninia seuranneen uuden anarkistipolven käymän "vallankumouksellisen" taistelun vaikeita moraalisia ongelmia – tai ehkä pitäisi sanoa: täydellistä moraalittomuutta. Dostojevskin Riivaajat aloitti kirjallisen genren, jossa tarkastellaan terroristisen toiminnan synnyttämiä moraalisia umpikujia, ja jonka muista edustajista voidaan mainita vaikkapa Joseph Conradin romaani Anarkistit. Terrorismin ongelman uuden ajankohtaisuuden vuoksi olisi tältäkin kannalta kiinnostava tarkastella Marxin suhdetta Bakuniniin ja Netshajeviin. Marxilta löytyy yleensä ottaen varsin vähän terrorismiproblematiikan pohdintaa, ja suurin osa siitä, mikä löytyy, liittyy juuri Bakuninin toiminnan arviointiin.
Mutta myös nykyinen uusliberalistinen sosiaalivaltion purkamisen politiikka on aktualisoinut Marxin Bakunin- ja anarkismikritiikin yllättävällä tavalla.
Italialainen marxisti Domenico Losurdo (joka poliittisesti on lähellä Rifondazione Comunistaa), julkaisi parisen vuotta sitten kirjan Antonio Gramscin marxismista,15 jossa hän koskettelee Marxin teesiä "valtion kuoleentumisesta" (Absterben des Staates). Hän pyrkii, kuten Sabine Kebir huomauttaa,16 riisumaan tämän käsitteen mystiikasta. Lorsurdon mukaan puhe valtion kuoleentumisesta oli Marxilla itse asiassa myönnytys, jonka tämä joutui tekemään, koska anarkistien vaatimus valtion välittömästä poistamisesta sai niin laajaa kannatusta.
Marxin ja Bakuninin ero oli tässä siinä, että Bakunin nosti ei vain kapitalismin, vaan myös modernin yhteiskunnan vastaisen kapinan lipun. Bakuninin mukaan yleinen äänioikeus oli vain kansan huijaamista, samoin moderni tiede ei ollut muuta kuin valtion "herruusväline". Marx sen sijaan korosti valtion ja modernin yhteiskunnan moniselitteistä luonnetta: ne eivät olleet pelkkiä sorron välikappaleita, vaan etenkin tieteellä oli myös emansipatorinen puolensa (kuten jo todettiin, Marx oli yleensäkin hyvin kiinnostunut – nimenomaan positiivisessa mielessä - luonnontieteistä ja tekniikan edistysaskelista, vaikkei klassisen sivistyksen saaneena miehenä mikään "tekniikkafriikki" ollutkaan).
Marxilta löytyy runsaasti kohtia, joissa hän korostaa valtion myönteistä roolia. Niinpä hän viittaa Pääomassa useissa kohdin tehdaslainsäädännön tarpeellisuuteen. Pääoman 8. luvussa, missä hän käsittelee työpäivää ja sen pituutta, hän mainitsee ensin Romaniassa ja Moldaviassa voimassa olevat päivätyövelvollisuudet, joissa säädöksiä eri tempuin tulkitsemalla voidaan talonpoikien laillisia päiväurakoita venyttää loppumattomiin, ja jatkaa sitten:
"Kun Tonavan ruhtinaskuntien 'Règlement organique' [päivätyötä koskeva säännöstö] on [...] lisätyön sudennälän positiivinen ilmaus, niin englantilaiset Factory Acts ovat saman sudennälän negatiivisia ilmauksia. Nämä lait hillitsevät pääoman pyrkimystä työvoiman rajattomaan riistämiseen rajoittamalla työpäivää valtion pakkovallan kautta, jopa sellaisenkin valtion, jossa kapitalisti ja suurtilallinen hallitsevat".17
Marx korostaa siis valtiollisen lainsäädännön ambivalenttia luoinnetta: lakeja voidaan säätää yhtä hyvin riistäjien eduksi kuin myös riistäjien ahneutta rajoittamaan. Pääomassa kuvataankin työläisten ja kapitalistien välistä sitkeätä taistelua työpäivän lyhentämisestä, jossa työaikaa rajoittavat lait olivat nimenomaan työläisten voittoja. Vuoden 1833 tehdaslaki määräsi työpäivän maksimiksi 12 tuntia, vuoden 1847 laki rajoitti sen jo 10 tunniksi. Sekä työväenliike (chartistit) että kapitalistit painostivat hallituksia ja oikeuslaitosta, joka teki päätöksiä milloin yhden, milloin toisen osapuolen eduksi. Juuri kapitalistit vaativat "työn vapautta" ja vastustivat kaikkea työläisten ja kapitalistien välisen suhteen valtiollista säätelyä. Aivan tämän päivän uusliberalistisen propagandan tyyliin tehtailijat raivosivat valtion asettamia tarkastajia vastaan, jotka he "leimasivat [...] jonkinlaisiksi Konventin komissaareiksi, jotka uhrasivat säälimättömästi onnettoman työmiehen maailmanparannushoureilleen".18 "Suojaksi 'tuskiensa käärmettä' vastaan", päättää Marx dramaattisen kuvauksensa, "työmiesten täytyy lyödä päänsä yhteen ja luokkana pakottaa säätämään valtionlaki, ylivoimainen yhteiskunnallinen este, joka estää heitä pääoman kanssa vapaaehtoisesti sopien myymästä itseään ja sukunsa kuolemaan ja orjuuteen".19
Losurdon mukaan marxilainen työväenliike joutuikin noloon välikäteen, kun se yhtäältä oli tehnyt myönnytyksiä anarkistiselle "valtion kumoamiselle" ja toisaalta vaati konkreettisessa arkipäivän toiminnassaan valtion väkivaltakoneiston kääntämistä kapitalisteja vastaan. Anarkistien poliittinen positio vaikuttaa tässä kysymyksessä näennäisesti paljon yksinkertaisemmalta. Mutta – paradoksaalista: anarkistien vaatimaa "valtion kuoleutumista" on viime vuosina toteuttanut juuri Thatcherin ja Reaganin kaudella länsimaissa vallan kahvaan noussut uusliberalistinen oikeisto, joka on pyrkinyt purkamaan sosiaalivaltion rakenteita niin pitkälle kuin mahdollista. Reaganismi-thatcherismi-iiroviinaslaisuus on syyttänyt valtiota juuri samoista asioista kuin anarkistit: että valtiollinen sääntely kahlitsee ja tukahduttaa yksilöllisen aloitteellisuuden, että se merkitsee kollektivismin pakkosyöttöä (vrt. esim.kritiikki ay-liikkeen "pakkojäsenyyttä" kohtaan!), että sääteleviä rakenteita pitäisi purkaa, antaa tilaa yksilölle jne. Toisaalta uusliberalistinen valtion purku on koskenut vain sosiaalivaltion rakenteita. Järjestysvaltion rakenteita – poliisia, armeijaa, kansalaisten valvontakoneistoa – sen sijaan on päinvastoin voimistettu.
1 Bakuninin edustamalla politiikalla oli tiettyä kannatusta ei vain ruotsalaisten skandinavistien, vaan myös Suomen liberaalipiirien parissa. Tähän liittyvät uhkatekijät saivat Snellmanin tarttumaan kynään ja julkaisemaan Litteraturbladetin toukokuun 1863 numerossa kuuluisan artikkelinsa Krig eller fred för Finland?, jossa varoitetaan seikkailupolitiikasta Venäjää vastaan. Tässä artikkelissa paalutetut linjaukset pätivät täysin vielä YYA-sopimuksen ja Kekkosen idänpolitiikan aikana.
2 M. A. Timofeev, Ushedshij na shturm veka, teoksessa: M. Bakunin, Anarhija i porjadok, Moskva: Eksmo-press 2000, str. 12
3 David MacLellan, Karl Marx. Elämä ja teokset, Jyväskylä: Love Kustannus 1990, s. 372
4 Sitaatti MacLellanin mukaan, mt., s. 373
5 Mt., s. 375
6 Mt., s. 375
7 Madeleine Grawitz, Bakunin. Ein Leben für die Freiheit, Hamburg: Edition Nautilus 1998, s. 450
8 Sitaatti Grawitzin mukaan, mt., s. 92
9 Mihail Bakunin, Jumala ja valtio, lähde: Wilhelm Goerdt, Russische Philosophie. Grundlagen, München/Freiburg: Alber, 2. Aufl. 1995, s. 528
10 Sivuhuomautuksena tekisi mieli todeta, että Bakunin tuntuu tässä tietyllä tavalla ennakoivan Heideggerin Entschlossenheit-käsitettä; Heideggerin mielestä "päättäväisyys" on ihmistä olennaisesti määrittävä "eksistentiaali", mutta hän ei koskaan täsmentänyt sen sisältöä, eli vastannut kysymykseen: päättäväinen tekemään mitä?
11 M. A. Bakunin, Knuto-germanskaja imperija..., teoksessa: M. A. Bakunin, Anarhija i porjadok, str. 552
12 Mt., ss. 552-553
13 M. A. Bakunin, Programma obshtshestva mezhdunarodnoj revoljutsii, teoksessa: M. A. Bakunin, Anarhija i porjadok, str. 319-320
14 M. A. Bakunin, Knuto-germanskaja imperija..., teoksessa: M. A. Bakunin, Anarhija i porjadok, str. 586-587
15 Saksankielinen laitos: Der Marxismus Antonio Gramscis, VSA-Verlag, Hamburg 2000
16 Sabine Kebir, Laufsteg zur Chancengleichheit. Vom Absterben des Staates, lehdessä: Freitag 7. September 2001
17 Karl Marx, Pääoma, osa I, Moskova: Edistys 1974, s. 221
18 Pääoma, s. 260
19 Pääoma, mt., s. 276